"Ja tämä työ?…" kuiskasi Saulus.
Ananias nosti siunaten kätensä Saulusta kohden ja jatkoi:
"Sinä olet tuleva Herran valituksi aseeksi julistamaan hänen nimeään laajalle kaikkein kansain seassa, pakanoille ja israelilaisille, kuninkaille ja ruhtinaille, orjille ja halveksituille! Paljon sinä, olet kärsivä hänen nimensä tähden, sinua lyödään ja pilkataan uskostasi, vaikeisiin kiusauksiin, ruumiin ja sielun hätään olet sinä tuleva. Saulus, veljeni, ei turhamaisiin unelmiin, ei itsekkäisiin tarkoituksiin Herra Jumala ole tehnyt sinun henkeäsi palavaksi, antanut sinulle oppia ja viisautta, varustanut sinua parhaimmilla lahjoillaan! Kaikki — kaikki täytyy sinun uhrata hänen asialleen, hänen nimensä ylistämiseksi — ja hän, suuri, voimallinen, oikeamielinen ja rakkaudesta rikas, hän on näyttävä sinulle, että hän on viimeiseen ropoon saakka velkova sen jalon leiviskän, jonka hän on sinulle uskonut!"
Sauluksen turmeltuneille, äsken niin hervottomille kasvoille levisi Ananiaksen sanojen johdosta innostuksen loisto. Unohtaen sokeutensa, unohtaen Ananiaksen läsnäolon ja huoneen, jossa hän oli, unohtaen kaikki, ja ainoastaan sen palavan innon valtaamana, joka oli hänessä herännyt, otti hän askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän tahtoisi heti rientää siihen uuteen elämään, joka kutsui häntä.
Mutta Ananiaksen käsi, joka esti häntä sattumasta seinään, taltutti hänen kiihkonsa ja saatti hänet jälleen muistamaan onnetonta tilaansa.
"Ananias, veljeni", kuiskasi hän, ja toivottomuuden tunne sammutti tulen hänen kasvoistaan, "minä olen sokea, onneton, saamaton mies! En voi kulkea yksin, toisten täytyy taluttaa minua! Kuinka olen toimiva hänen asiaansa, miten voin näyttää muille tietä, kun en itse näe sitä? Kuinka olen tuleva hänen valituksi aseekseen, minä kurja, hänen oikeamielisen vihansa rankaisema syntinen?"
Tällöin kosketti Ananias sormensa päällä hänen otsaansa.
"Sinä olet saava näkösi, veljeni, ainoastaan näiksi päiviksi, jolloin hän on etsinyt ja löytänyt sinut, on hän pimittänyt näkösi. Kun intohimot kamppailevat sielussamme tuota taistelua, jossa seisomme kasvoista kasvoihin Herran kanssa, ja hän huutaa tuon hirmuisen sanan: 'valitse!' silloin tulee henkinen elämä niin valtavaksi, että ruumiilliset silmämme huikaistuvat ja ulkopuolinen elämä ympärillämme pimenee. Jumala sammuttaa häikäisevän päivänvalon sentähden, että me täydellisesti ja selvästi näkisimme, miten hengelliset totuudet välkähtävät esille, niinkuin taivaan tähdet valaisevat yön pimeydessä. Hiljaisuudessa, yksinäisyydessä, pimeydessä löydämme Jumalan. Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kuulemme hänen äänensä — pimeydessä loistaa hänen rakkautensa valo. Mutta kun tuo pyhä tuli on kerran sytyttänyt sydämemme, kun hänen äänensä on peruuttamattomasti sekoittunut valtimoittemme sykintään ja aatoksiemme arveluihin — tällöin katkaisee hän äänettömyyden, tällöin hän hälventää pimeyden ja lähettää meidät toisille julistamaan, mitä olemme nähneet ja kuulleet noina kauheina kamppailun hetkinä. Veljeni Saulus. Jesuksen nimessä, hänen, jota vainosit ja kielsit, mutta jonka rakkaus on tuleva sinulle ikäänkuin kuluttavaksi tuleksi — Israelin Jumalan nimessä, hänen, joka tahtoo voimalliset saaliikseen — käsken sinua aukaisemaan silmäsi ja tulemaan näkeväksi!"
Hän kosketti jälleen sormensa päällä Sauluksen otsaa ja silmiä. Nuo palaneet silmäluomet, joista rupi lähti ikäänkuin suomukset, aukenivat raskaasti ja harvaan, ja kirkkaan päivänvalon häikäisemänä sekä tuperruttamana horjahti Saulus seinää vasten.
Oli keskipäivä, mutta sitä ei painostanut tuo ukkosilman helle, joka oli ympäröinyt Saulusta matkallaan Damaskoon. Taivas oli korkea ja sees, kirkas päivänpaiste valaisi kaikki esineet, ja puutarhassa sekä kaupungissa vallitsi vilkas, eloisa elämä.