"Jo nyt riittää, äiti", hän sanoi viimein ja kiinnitti äitiin syvän, vakaisen katseensa.
Hänet nostettiin kylvystä ja pantiin vuoteelle. Hän oli aivan hiljaa, antoi äidin ja hoitajattaren tehdä niinkuin tahtoivat, ei vastannut kun häneltä jotakin kysyttiin ja silmäluomet painuivat syvempään yli himmeän katseen. Näytti siltä kun hän taas menisi tainoksiin. Mutta maattuaan sillä tavoin pari tuntia, hän katsoi ylös ja hänen silmänsä olivat nyt paljoa kirkkaammat ja elävämmät.
Semmoinen hän oli monta päivää, mutta sillä ajalla tauti sen sijaan kauheasti kulutti hänen ruumistaan. Hän laihtui niin, että näytti liha aivan häviämällä häviävän ja luut pistävän näkyviin, iho oli kellahtavaa, silmät loistivat aukoissaan kuin isot, hohtavat kuulat, kasvot ja kädet näyttivät venyvän pituudelleen. Oli ikäänkuin polttava myrkkytuuli olisi puhaltanut hänen päällensä — hienot, pyöreät piirteet, punaset posket, kaunismuotoinen vartalo, kaikki oli kadonnutta. Ei kukaan, joka näki nuo pitkät keltaset sormet ja kuihtuneet kasvot, olisi voinut tuntea niiden omistajaa Yrjö Schöningiksi, joka kuukausi takaperin oli ilosin ja vilkkain toverien piirissä.
Kipu oli koko voimallaan takertunut maksaan ja imi armotta kaiken elinvoiman. —
Eräänä iltapäivänä — noin kuusi viikkoa Yrjön sairastumisen jälkeen — istui Lovisa, niinkuin tavallisesti, valvoen vuoteen vieressä. Vielä hämärsi sen verran, että hän selvään eroitti kellervän kalvakat kasvot, jotka lepäsivät päänalusella. Ne olivat niin hirveänä vastakohtana rusoittaville lapsenkasvoille, joita hänen myötään täytyi muistella. Hän nojautui pojan yli ja tarkasti häntä juonne juonteelta. Oliko tuo tosiaankin Yrjö, hänen lemmittynsä, hänen ylpeytensä? Miksi tuo kauhea suru oli kohdannut häntä? Ja miten hän jaksaisi sen kantaa — miten hän voisi auttaa Erlandia sitä kantamaan, kun itsekin oli aivan surun sortama? Minkälaista oli heidän elämänsä oleva, miten kuluisivat päivät ja tunnit, kun oli yksi kauhea muisto, joka, suuren haavan tavoin, ei konsaan parannut umpeen? Siinäkö muutos, jota hän, melkein tietämättään, oli odottanut, oli anonut?
Ei, ei, tämä oli niin kauheaa, niin musertavaa, ettei se voinut olla seuraus hänen himmeistä, sekavista rukouksistaan. Eihän se ollut epätoivoisen, ajattelemattoman rukouksen tuottama rangaistus — vaan se tuli Jumalalta, Jumalan rakkaudesta! —
Hän ei voinut pidättää nyyhkytyksiään; epätoivon tuska, joka viime ajoilla oli jäädyttänyt hänen sydäntään, alkoi sulaa. Sen sulatti ajatus, että kaikki suru, suru niin suuri, että me olemme nääntyä, vaan jonka kuitenkin jaksamme kantaa, että se kumminkin on rakkauden antamaa. Hän kumartui pojan puoleen, luullen hänen nukkuvan, ja kyyneleet, kauan vangittuina ja hyyssä olleet, virtailivat hänen poskiaan pitkin.
Äkkiä avasi Yrjö silmänsä. Hän ei nukkunut; hän oli tuntenut äidin kyyneleet, jotka tippuivat hänen otsalleen.
"Mitä sinä itket, äiti?" hän kysyi katsellen äitiään kirkkaalla, vakaalla katseella.
Lovisa kuivasi silmänsä.