Hänen omatuntonsa oli erittäin herkkä; hän muisti pienet syntinsä, luetteli ne ja anoi Jumalalta anteeksi. Kerran hän oli pilkannut erästä vaivaista ukkoa, joka asui pihan perällä ja nyt hän ei saanut rauhaa, ennenkun ukko noudettiin ja hän lupasi antaa anteeksi.
Sanomatonta lempeyttä ja kärsivällisyyttä sekä halua auttaa ja huojentaa toisten huolta, virtasi hänestä, yhä lämpimämpänä ja sydämmellisempänä kuta enemmän kuolemanhetki lähestyi, samaten kun kukkakin tuoksuaa kovemmin ehtoolla, juuri ennenkuin se sulkee teränsä yöksi. "Pikku äiti, minä tahdon niin mielelläni olla kärsivällinen", hän sanoi usein kun tuskat ja väsymys välistä pakottivat häntä voihkimaan. Ja kun hän herätessään yöllä näki äidin valvomassa, pyysi hän aina niin kauan, että äiti, tehdäkseen hänelle mieliksi, heittäytyi pitkälleen ja oli nukkuvinaan.
Mutta tällä ajalla kuihtui hänen ruumiinsa tykkänään taudin vaikutuksesta. Kaikki liha putosi pois hänen kasvoistaan ja jäsenistään; hän oli aivan kun luuranko, nahka keltaista ja kuivettunutta. Ainoastaan toinen sääri, johon oli vettä kasvanut, lepäsi raskaana ja liikkumattomana kuin kiiltävä, mustansininen möhkäle. Niin vähitellen alkoivat myös hänen aistinsa tylsyä, hänen näkönsä heikkoni päivä päivältä ja hän ei tuntenut kovintakaan ääntä vieressään. Puheenlahjakin katosi; hän ei voinut lausua ajatuksiaan oikeissa lauseissa; hän käytti enimmäkseen irtonaisia nimisanoja ja nämä olivat usein joko väärät tai olivat tavut asetetut takaperin.
Mutta kuolema viipyi häntä vapauttamasta kärsimyksistään. Elämä jatkoi itsepäisesti ivaavalla voimalla toimintojaan, kauhean hävitystyön alati, armotta kestäessä. Hiljaista taistelua elämän ja kuoleman välillä kamppailtiin hirvittävällä sitkeydellä; kumpikaan ei tahtonut hellittää, kumpikin puristi saalista, joka kärsi ja tuskaili kauheassa taistelussa.
Tila oli semmoinen, että vanhemmat itse yötä ja päivää rukoilivat kuoleman lopettamaan kärsimystä, joka heillä oli joka hetki silmien edessä. Kapinallinen epätoivo, jolla he alussa vastustivat ajatusta kadottaa ainoa lapsensa, oli nyt poissa, he vaan halasivat lepoa ja rauhaa kiusatulle ruumiille.
Mutta tämän kärsivällisen toivon pohjalla kiehui — ainakin Erlandissa — vaahtoava katkeruus, joka myrkytti koko hänen sielunelämänsä. Hän ei osannut käsittää tätä kärsimystä; se tuntui hänestä mahdottomuudelta, hirveältä, naurettavalta oikulta.
Miksi, miksi oli näin käynyt? Miksi piti hänen, jolla oli vaan yksi ainoa lapsi, kun muut vanhemmat omasivat useoita, menettää tämä ainoa? Miksi piti tämän viattoman lapsiraukan, joka ei ollut maan matoistakaan vahingoittanut, kaikkia näitä tuskia kärsiä? Miksi, miksi…?
Ja kaikki nämä "miksi" heitetyt epätoivon tyhjään, syvään avaruuteen, palasivat hänen sydämmeensä, kuni kysymykset, joihin ei kuulu muuta vastausta kuin oman äänen toivoton kaiku…
"Taivaan Jumala!" saattoi hän joskus huudahtaa näiden voimattomien epätoivon kohtauksien jälkeen, jolloin hän sysäsi luotaan kaikkien osanoton, yksin vaimonsakin, "miten saatat sinä katsella kärsimystä, joka saa kovimmankin sydämmen säälistä itkemään verta, ja sallia sitä? Miten voit sinä antaa viattoman lapsen kärsiä, niinkuin minun poikaraukkani on kärsinyt, ja kuitenkin vaatia meitä sanomaan sinua hyväksi ja rakasmieliseksi?… Parempi on olla uskomatta, tuntematta sinua, jotta pääsisi sinua vihaamasta…"
"Vait, Erland!" kuiskasi Lovisa, "elä puhu, eläkä ajattele noin, sinä kadotat Yrjön kaksinkertaisessa merkityksessä, jos otat surun tuolta kannalta! Koeta sen sijaan, niinkuin minä, syvimmässä epätoivossa tuntea, että vaikka kuinkakin kovasti Hän meitä lyö, on kumminkin aina sen perustuksena rakkaus".