"Minun hyvä, kunnon poikani … minun rakas lapseni", hän ähki nyyhkytyksien välillä, "mitä minä olen tehnyt, mitä rikkonut, että sinun noin täytyy kärsiä?…"
Aina väliin häiritsi sairashuoneen hiljaisuutta askeleet ja liikkeet. Lääkäri, sairaanhoitajatar ja palvelijat tulivat ja menivät siellä; kaikkien silmät olivat vesikierteillä ja kaikkien huulilla lepäsi sama synkkä kysymys, joka täytti vanhempain sydämmet: eikö tuosta loppua tulekkaan?
Mutta päivemmällä taukosi vihdoinkin, ankaran tukehduskohtauksen jälkeen, koriseva voihkaminen. Oli ikäänkuin syvä, suloinen lepo olisi äkkiä laskeutunut kuolevan päälle; kasvojen piirteet kävivät levollisiksi ja lienteiksi ja henkäykset muuttuivat niin vähitellen tuskin tuntuvaksi liikkeeksi.
Ja kirkkaalla puolipäivähetkellä, kun aurinko, ollen korkeimmillaan, valoi kuolevan kasvoille vaaleaa hohdetta, kun ulkona kohisi elämän virta vakavimmillaan, tuli kuolema ja teki hiljaa ja juhlallisesti taistelusta lopun. Ei kuulunut ääntä huoneessa, ei nyyhkytystä, tuskin hengen hievahdusta; kaikki seurasivat kunnioituksella hiljaista vapautustyötä, kaikki kuuntelivat salaperäistä värähtelyä, joka tuntui täyttävän huoneen, ikäänkuin suhina syvistä, oudoista avaruuksista, joiden ovet kuolema avasi.
Kun kaikki oli lopussa, kun viimeinen huomaamaton hengenveto oli ainiaaksi rauennut, tapahtui kuolleessa muutos. Hänen ruumiinsa rupesi turpoamaan, kuihtuneet kasvot saivat entisen muotonsa, jotakin muinaisesta, lapsellisesta kauneudesta väikkyi niissä, ja pari tuntia kuoleman jälkeen hän lepäsi vuoteellaan kuin kaunis, valkonen marmorikuva, ijäisyyden lepo otsalla ja huulien ympärillä juonne täydellisintä rauhaa ja tyytyväisyyttä. Hänen kuolemansa oli ikäänkuin sovintona, unhotuksena viime aikojen säälimättömien kärsimysten jälkeen.
* * * * *
Raskaana ja synkkänä, kuin ainaisesti harmaa syystaivas, kului aika hautajaisten jälkeen. Ohitse oli raateleminen murheen haavoissa, joka aina syntyy ensikerran kohdatessa ystäviä ja tuttavia.
Erland oli taas tarttunut työhönsä; hän toimitti tehtävänsä pankissa tavallisella tarkkatuntoisuudella, mutta häntä tuskin entisestään tunsi. Hänen selkänsä oli koukussa, hiukset harmaat, ja jos hän joskus hymyili, oli tuo hymy viiltävänä vastakohtana synkälle kiillolle hänen silmissään. Hän ei koskaan itkenyt; hänen kyyneleensä juuri kuin jäätyivät kovaksi katkeruudeksi, jota keräytyi hänen sydämmeensä ja joka sitä söi. Kauhea tunne sisällisestä silpomisesta, jota tuntee lapsia kadottaessa, oli tarttunut häneen niin ankarasti, ettei hän voinut torjua sitä. Hänestä itsestään oli elämänsä mennyttä; häneltä oli Yrjön kuoleman kautta otettu tuo voimistava tunne siitä, että kun me itse kuolemme, me kuitenkin jatkamme elämää meidän lapsissamme. Tulevaisuuden sidenauha oli katkaistu, sielunsa, hänen mielestään, ikäänkuin vuoti verta, hänen parhaimmat, syvällisemmät aatteensa, jotka hän olisi antanut pojalleen, olivat nyt hänen kerallaan menneet hautaan.
Tuo lohduttoman epätoivon henkäys viipyi myös päivättömän pilven lailla hänen kodissaan. Erland ei voinut puhua muusta kuin surustaan ja hän puhui siitä aina tuolla kovalla, kapinallisella katkeruudella, joka ei tahdo taipua. Joskus hän ei saattanut edes puhuakaan entisyydestä, hän sulkeutui oman itsensä synkkään äänettömyyteen, jota Lovisa ei koettanutkaan karkoittaa. Niinpä tapahtui että he surivat itsekukin erikseen; heidän epätoivonsa kasvoi noin rajuksi, luonnottoman kiihkeäksi, jota aivan tietämättämme häpeämme näyttää muille, yksin likimäisiile ystäville.
Niin vähitellen muuttui murhe levollisemmaksi; toivottomat surun hyrskäykset, jotka ikäänkuin paiskasivat heidät toisistaan erilleen, asettuivat ja niitä seurasi nöyrtyvä surumielisyys, jossa hr jälleen yhtyivät. Tyhjyys ja kaipaus, joka täytti joka sopukan ennen niin iloisessa kodossa, oli juuri kuin tumma tausta, jota vastaan menneisyyden kirkkaat muistot, jälleen henkiin herätettyinä, ainiaan liikkuivat. Ja kuta kauemmin aikaa kului, sitä enemmän hälveni kauhea taudin ja kärsimyksen kuva, jonka he vielä säilyttivät lemmityisestään; hän alkoi esiytyä heille semmoisena kuin hän oli muinoisina, onnen päivinä, ja vihdoin olivat kuihtuneet, kalpeat kasvot vaan haikea unikuva, joka väistyi kukoistavan poikasen tieltä, joka, terveenä ja raittiina, jälleen eli heidän muistoissaan.