Taivaalta hän käänsi silmänsä pieniin, himmeisiin valoihin, jotka siellä ja täällä kiiluivat tupien ikkunoista, — ja silloin hän tunsi äkkiä, ei vain aavistuksena, vaan järkähtämättömänä varmuutena, että pitkällinen sieluntyö, joka ei vuosikausiin ollut antanut hänelle sekunniksikaan todellista rauhaa, tässä silmänräpäyksessä viimeinkin päättyi. Hänen sydämmensä laajeni riemuitsevasta onnesta; hän käsitti, että hänelle oli koittanut yksi noita ihanoita hetkiä, jolloin joku elämän totuus ilmaistaan meille, jolloin me lukemattomien sieluntaistelujen jälkeen, joita ei mikään ihmissilmä ole nähnyt, löydämme itsemme, semmoisena kun meidät on aijottu olevaksi, semmoisena kun meidän mistä hinnasta tahansa täytyy muuttua, jotta totuus meissä heräisi eloon ja kuolisi valhe.
Miten hän oli voinut olla niin hidas huomaamaan, että Jumalan täytyi ottaa pois hänen lapsensa, jotta hänen sielunsa ei vähitellen menehtyisi? Miten hän oli voinut antaa maallisen elämän loiston pimittää ylevää tähtimaailmaa, joka tuikkaa rakkaudesta rikkaana köyhien majojen yli?…
Nopein askelin hän riensi kotiin päin. Ihmisten hälinä, kaasuvalo, jyrinä kaduilla oli hänestä kuin suhina laukeavista, häviävistä unikuvista. Uusi elämä oli herännyt hänessä ja hän tunsi että hänellä nyt oli voimaa elää sitä, täyteläistä ja riemurikasta.
Kotiin tultua hän riisui kiireesti päältään päällysvaatteet ja riensi Erlandin luo. Hän istui lepotuolissaan ja luki sanomalehteä, mutta Lovisan nähtyään pani hän heti pois lehden, ojensi kätensä vaimoansa kohti ja kysyi surumielisesti hymyillen, missä hän oli viipynyt niin kauan? Pitkät, yksinäiset tunnit, jotka hän oli viettänyt huoneessaan, saivat hänet kaipaamaan Lovisaa ja tuo kaipaus lievensi hetkeksi — hänen surunsa ankaruutta.
"Erland", sanoi Lovisa hyväillen, istui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä, "täytä minun tahtoni eräässä asiassa! Viettäkäämme huomenna jouluiltaa, koettakaamme unhoittaa omaa murhettamme ja iloitkaamme toisten kanssa ja antakaamme toisille. Salli minun laittaa joulukuusi ja ostaa joululahjoja köyhille lapsille, jotka tavallisesti eivät mitään saa. Ja etkös luule, että kun Jumala on ottanut meiltä meidän oman lapsemme, hänen tarkotuksensa juuri on että me siihen sijaan rakastaisimme muiden?"
Erland veti hänet puoleensa ja suuteli häntä viehkeästi hymyillen.
"Tee niinkuin tahdot", hän vastasi hiljaa, "en minä tahdo estää sinua".
Hän puristi miehensä kättä ja palkitsi hellästi hänen hyväilynsä.
Sen enempää he eivät illan kuluessa puhuneet siitä asiasta, mutta seuraavana iltana paloi, samoin kuin edellisinäkin jouluina, salissa iso joulukuusi ja raskas paino, joka oli niin kauan rasittanut heidän kotielämäänsä, haihtui iloisten, onnellisien lastenäänien helinästä. Ja kun Erland katsoi vaimonsa silmiin, jotka säteilivät ilosta, vaikka huulilla häilyi suruinen hymy, niin tunsi hän, ensi kerran sitte Yrjön kuoleman, ikäänkuin hengähdyksen ikuista vanhurskautta, aavistuksen siitä tasapainosta, joka ylläpitää kaikkia, salaisesta, sovittavasta voimasta, joka mahtavan pohjavirran lailla vie elämätä eteenpäin ja joka nyt kohoittavalla voimalla koetti vetää heitä sinne, jossa he suuremmassa ja syvemmässä merkityksessä taas löytäisivät pojan, jonka he olivat kadottaneet.