— Terve, neiti! Tämäpä oikea onnenkohtaus tänä ihanana kesä-iltana. —
Saitte toivoakseni kirjeeni?
— Sain — kiitos.
Karin puristi puolestaan hänen kättään ja ajatteli samoin kuin Gösta: "Mutta miten kaunis hän on — kauniimpi kuin luulinkaan — niin valoisa, niin sädehtivä!"
Sen illan perästä he tapasivat miltei joka päivä koulutalon ja pappilan välisellä tiellä. Joskus he menivät metsään, joskus seurasi Gösta Karinia tämän pieneen kotiin, istui kuistissa ja puhui ja laski leikkiä tai piti pieniä esitelmiä tarkkaavasti kuuntelevalle kuulijalleen. Tai istui hän vaiti ja hymyillen ja nautti Karinin aroista, notkeista liikkeistä tämän laittaessa tulta ja valmistaessa teetä heille molemmille. Ei kumpikaan välittänyt muistella sanaa: varovaisuus. Sitä ei ollut heidän heräävän rakkautensa sanakirjassa. Jo alkoivat huhut hiiviskellä, jo alkoi panettelu heidän laskuunsa viljellä pieniä myrkkysieniään, mutta heitä häikäilemättömässä, myrskyävässä kevätonnessaan vain huvitti uhmata näitä huhuja ja nauraen kertoa niitä toisilleen. "Ajattelepa, että Lisa kertoo Svanin muorin sanoneen, että minut erotetaan virasta, syystä että vierainani käy nuoria herroja, ylioppilaslakki päässä!" sanoi Karin, ylimielisen iloisesti nauraen. Ja Gösta vastasi samaan tapaan: "Silloin panen pois ylioppilaslakin, ehkäpä rouva Svanin siveellinen suuttumus sitten asettuu."
Pappilalaisista ei kenelläkään ollut aikaa kiinnittää huomiota Göstaan ja Kariniin. Gösta sai tulla ja mennä, miten häntä halutti, ilman että kukaan häntä piti silmällä. Estrid ei enää häneen päin katsellutkaan muutoin kuin jonkun häijyn huomautuksen tehdäkseen. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen vastenmielisyys Göstaa kohtaan, jonka tämä, nyt vapautuneena Estridin kauneuden kiusallisesta lumousvoimasta, rehellisesti maksoi samalla mitalla. Muutoin oli Estridillä muuta tehtävää kuin panna huomiota Göstaan ja Kariniin; hän oli nimittäin mennyt kihloihin erään rikkaan perijän kanssa, jonka hän oli oppinut tuntemaan Sveitsissä, ja hänen kihlauksensa julkaistiin heti Göstan tultua pappilaan. Koko perhe kulki ylpeyden ja ilon hurmauksen vallassa, kirkkoherra kylpi raskasmielisessä tyytyväisyydessään, rouva oli näköjään pakahtua onneensa, ja pojat kulkivat kerskaten tulevan lankonsa rikkaudesta. Estrid itse otti kaiken: rikkauden, lahjat, rakkaudenilmaisut, hyvin levollisesti. Eihän se ollut muuta kuin hänen kauneutensa ja sivistyksensä kohtuudenmukaista kunnioitusta! Oikeastaan oli sulhanen sekä typerä että tietämätön, mutta hän, Estrid, kyllä osaisi hänet kasvattaa omain aatteittensa mukaiseksi!
Niin saivat Karin ja Gösta, pappilalaisten asiaan sekaantumatta, antautua pitkäin, valoisain kevät-iltojen haaveelliseen onneen. Avomielisyys, joka edellisenä kesänä oli alkanut versoa heidän välillään, ja jota ero ja suru ja myötätunto olivat kypsyttäneet, puhkesi nyt täyteen kukkaan. "Minusta on kuin olisin aina tuntenut teidät, neiti", sanoi Gösta, ihastuneena hymyillen, ja Karin vastasi samaan tapaan: "minusta olette te, maisteri, kuin veljeni, voin sanoa teille kaikki, mitä ajattelen." Göstan oli tapana tuoda mukanaan kirjoja Karinille — tällä ei ollut varoja niitä ostaa — sitten hän joko luki ääneen tai jätti ne tytölle, joka niitä ahmi myöhään yöhön. Sitten he keskustelivat niistä, ja Karinin vilkas, kehittymätön mieli imi janoovana kaikki Göstan ajatukset. Miten hän tiesi paljon, ymmärsi kaiken! Ja kuitenkin sisältyi elämään paljon, jonka hän, Karin, luuli tuntevansa ja ymmärtävänsä paremmin kuin Gösta. — Hän oli niin paljon kärsinyt, Gösta niin vähän, siksi tämä tiedoistaan huolimatta oli niin lapsellinen. — Hän tunsi itsensä niin vanhaksi ja edelle ennättäneeksi, kun he puhuivat elämänsä erilaisista kokemuksista. Kerran hän kertoi Göstalle äitinsä tarinan. Tämä oli köyhä palvelustyttö, joka oli tullut vietellyksi ja hyljätyksi, jätetty yksin itseään ja pienokaistaan elättämään. Gösta puristi kätensä nyrkkiin, ja hänen iloiset silmänsä säihkyivät tummina. "En käsitä sitä — kuinka voi mies niin menetellä — minusta se on pahempaa kuin murha" — hän mutisi.
— Vaiti, vaiti, sanoi Karin kiihkeästi, älkää sanoko niin, en voi sitä kuulla — hän oli kuitenkin isäni.
Gösta katsoi kummastellen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.
— Hän — mikä hän? Ettehän tunne häntä!
— En, se on totta, Karin vastasi hiljaa, en tunne häntä, en ole edes koskaan saanut tietää hänen nimeään — ja kuitenkin — niin, se on ihmeellistä, pidän hänestä, joka minut hylkäsi. — Se on ehkä heikkoutta — mutta välistä kaipaan häntä tuskaisesti — häntä, joka teki niin paljon pahaa äidille — jota niin rakastin — niin, se on sukkelaa — ihmissydän on niin monimutkainen.