— Kaipaukseni, rakkauteni, hän jatkoi ajatuksiaan, ne tahtoisivat avaruuden lentääkseen — ne pakahduttavat rintani.
Ja hän naurahti — jotain riemun ja tuskan sekaista pääsi hänen huuliltaan.
Kotiin päästyään hän siivosi nopeasti koulusalin ja koristi huoneensa kukilla ja vihreillä oksilla. Minne Gösta tuli, siellä piti olla koristettua; eikö ollut juhla joka kerta, kun hän astui sisään Karinin ovesta? Hänen katseensa sattui äidin valokuvaan, joka oli pienellä kirjotuspöydällä ikkunan luona. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä, ja silloin häntä äkkiä hämmästytti, että hän nyt voi katsella sitä kyynelittä, jotka aina ennen sumensivat hänen silmänsä, kun hän noita rakastettuja piirteitä silmäili. "Äiti, pikku äiti, tiedätkö, kuinka onnellinen Karinisi on?" hän kuiskasi ja suuteli valokuvaa, "tiedätkö, ettei hän enää ole yksin ja halveksittu, vaan rikas ja onnellinen kuin kuningatar? Sen tiedät varmaan, on kuin silmäsi minulle hymyilisivät, ja ennen näytit niin surulliselta, kun sinua katselin — äiti — rakas äiti — kiitos, että synnytit minut tähän ihanaan, kauniiseen elämään!"
Hän suuteli kuvaa vielä kerran ja pani sen paikoilleen. Sitten hän katseli itseään kuvastimessa, asetti pienen yksinkertaisen hattunsa niin, että kaunis ruskea tukka parhain näkyi, ja kiiruhti juoksujalkaa nummelle.
Oi miten ihanaa, miten suurta ja vapaata täällä korkealla! Pehmeinä laineina aaltoili kanervakangas taivaanrannalle asti, ja noilla laineilla välkkyi ilta-aurinko, kirjavoiden ne hehkuvanpunaisiksi, ruskeiksi, orvokinvärisiksi, vaaleavaloisiksi. Ja etäinnä kaukaisuudessa oli kaikki sinistä — siniseen harsoon olivat vuoret kiedotut, kuin siniset silmät kimalsivat vuorijärvet, sinisenä, äärettömän sinisenä, lännen puolella purppuraväreissä leimuten, kaartui taivas avaran kanervameren yllä. Ken saattoi pahaa ajatusta ajatella, alhaista tunnetta elättää tässä suuressa, vapaassa, riemukkaassa yksinäisyydessä?
Vähän matkaa polusta, jota hän kulki, kasvoi kunnaan juurella muutamilla mättäillä valkoisia kanervakukkia, jotka hän oli peittänyt, ettei kukaan muu enää kuin hän itse niitä löytäisi. Hän rakasti valkoista kanervaa, pientä, arkaa, salaperäistä, puhtaan lumihohtoista kukkaa — tänä iltana hän tahtoi kiinnittää jonkun varvun povelleen, ja kerran, kun hän morsian olisi, kun hän olisi kokonaan Göstan, oli valkokanerva koristava hänen hiuksiaan.
Mutta kun hän innosta vavisten saapui paikalle, näki hän, että toisen käsi oli ennättänyt ennen häntä ja taittanut valkoiset varvut. Ei ainoatakaan ollut jäljellä, tylysti ja raa'asti ne oli kiskottu maasta; pienet mättäät, jotka ennen niin pehmeinä ja valkoisina kohosivat punaisen väririkkauden keskestä, näyttivät nyt syksyisen tyhjiltä ja raastetuilta.
Häneltä pääsi tuskanhuuto, ja kyynelet kihosivat silmiin. "Nyt ei minusta koskaan tule morsianta!" hän huudahti ehdottomasti, ja silmät, jotka äsken säteilivät niin valoisina ja iloisina, tummuivat surullisiksi. Mutta samassa hän näki iltataivasta vasten kuvastuvan varjokuvan, jonka hän tunsi Göstaksi, ja toivo ja ilo palasivat taas myrskyisinä aaltoina hänen sydämeensä. "Kuinka voin epäillä — kuinka olla toivoton — hän ei voi pettää — omistanhan jo hänen rakkautensa."
Ja juosten kiirehtiessään Göstaa vastaan, hän tunsi niin huimaavan suurta onnea, että se miltei tuntui muuttuvan tuskaksi. "Miksi kaikki koskee", hän ajatteli, "suru, onni ja kauneus?"
Gösta sulki hänet syliinsä, painoi huolensa hänen huulilleen, ja käsivarsin kietoen toinen toistaan he kulkivat nummea.