— Kerron sinulle sadun yksinäisestä tyttö parasta — hän oli onnettomin, hyljätyin kaikista — ja nyt hän on niin rikas ja onnellinen kuin ihminen olla voi. — Kerron sinulle elämästä, joka oli autio ja tyhjä kuin erämaa ja nyt on muuttunut pyhäköksi, puutarhaksi, missä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Se on kaunis satu — kun eroamme, ja sinä matkustat kotiin, niin viet sen kerallasi, se on oleva päänalusesi levätessäsi ja unelmasi nukkuissasi. — Oi, Gösta, sinä et tiedä, mitä olet minulle — sinä annoit minulle elämän — minä olin kuollut — nyt vasta elän.
Ja hän purskahti väriseviin nyyhkytyksiin, kun Gösta painoi hänet rintaansa vasten ja peitti hänet hyväilyillään.
— Suloinen tyttöseni — kaunis, ihmeellinen päiväkorentoni, jonka löysin metsäkorvesta — miksi itket? Miksi olet kuolemankalpea? Kuutamoko on syypää?
— En tiedä, Karin kuiskasi, päätään pudistain, tällainen hetki on niin mahtava — se valtaa — se tarttuu sydämeen — et tiedä, tuskaako se lie vai riemua — se on niin sanoin selittämätöntä…
Suurena ja punaisenkeltaisena riippui elokuinen kuu avaruudessa, kuin vieno valovirta valahti sen kimallus lakeudelle ja peitti Månbergin salaperäiseen, tenhoisaan hohteeseen. Juuri vuorenharjan yläpuolella purjehti pieni, valkea, kultareunainen pilvi, hiljaa uneksien, ikäänkuin ihmetellen yön juhlallista kauneutta. Suolta, ruovistosta, kuului kaislakertun hillittyjä säveleitä; oli kuin olisivat sen kevätmuistot vironneet eloon, kuin olisi se syyskesäyönä niitä kuuntelevalle puolisolleen hymissyt.
Lauhkeat tuulahdukset kulkivat, kuin hyväilyt, läpi ilman; yön kauneus oli sanomaton. Toistensa syliin suljettuna istuivat nuoret portailla ja kuuntelivat luonnon suurta, ihanaa runoa, johon yhtyivät heidän sykkivän sydämensä unelmat.
Silloin kohosi etäisyydestä musta varjo; tuntemattomista syvyyksistä se tuli hiipien, kavalana se ryömi esiin, missä pimento oli tihein, siellä se livahteli runkojen välillä. Ja aikaa myöten se kasvoi, ojentui ylöspäin, niinkuin olisi jättiläinen vuorelta noussut, kunnes se viimein, pitkänä ja uhkaavana, seisoi rakastavain takana.
Menneisyyden aaveet tulivat kostamaan — niinkuin menneisyys aina kostaa.
Aaveita oli monta, kamalia ne olivat. Ne olivat nimeltään yksinäisyyden kauhut, jotka olivat tuoneet nuoreen sydämeen niin huutavan rakkaudennälän, että kun sydän kerran sai kyllänsä, sen täytyi kuolla. Ne olivat nimeltään metsän ja yön raskasmielisyys, joka oli väijynyt aution tuvan ympärillä, missä tytär nyyhkien itki äitinsä muistoa ja tuskassaan huusi isän suojaavaa kättä. Ne olivat nimeltään ilottomuus ja köyhyys ja ihmisten kovuus, joka oli salaa tuonut vereen uhkamielisen halun tarttua onneen, kun se tuli.
Mutta oli aaveilla muitakin nimiä. Vielä etäisemmästä etäisyydestä ne tulivat — hurjia intohimoja ne toivat esi-isäinsä hyljätylle, turvattomalle jälkeläiselle, esi-isäin, jotka olivat tyhjentäneet nautinnonpikarin pohjia myöten ja jättäneet perinnöksi verisalaisuuksia, jotka tulevat ilmi vasta silloin, kun elämän myrskyt niiden päällitse kohisten kiitävät.