Ei mikään häirinnyt hänen kulkuaan; metsä oli hiljainen ja juhlallinen kuin pyhäkkö, ja kevään vienot lemut kohosivat puiden väliltä kuin suitsutussavu Herran alttarilta. Mutta kun hän läheni tietä, kuuli hän kahinaa pensaikosta ja kohta sen jälkeen hän näki jonkin, olentoko lie ollut vai varjo, salamannopeasti soluvan pitkin metsänlaitaa ja katoavan kuusten väliin.
Hän painoi kätensä sydäntä vasten, joka taas alkoi jyskyttää. Eskil oli siis ollut oikeassa — niin pitkälle oli vaino mennyt — palkaksi hänen työstään juoppoutta ja siveettömyyttä vastaan, palkaksi siitä, että hän tahtoi kasvattaa koululaisensa kunnollisiksi, hurskaiksi ihmisiksi, väijyttiin häntä. Mutta mitä ihmeellistä siinä oli? Tuliko oppilaan olla opettajaansa suurempi? Eikö kaikkia totuuden taistelijoita oltu pilkattu, vainottu, kivitetty, miksei siis häntäkin? Voi miten pieni, miten itsekäs hän sentään pohjalta oli pelkoineen, tunnustuksen ja kiitollisuuden vaatimuksineen!
Kotia lähestyessään hän hämmästyksekseen näki Eskilin istuvan koulutalon portailla ja nousevan pystyyn hänen tullessaan.
— Mitä tämä on, Eskil? hän huudahti samalla liikutetuin ja tyytymättömin katsein, miksi istut täällä?
— Niin, neiti, saatte luvan antaa anteeksi, mutta en voinut muuta, sanoi nuorukainen hämillään, parasta lienee minun tunnustaa olleeni tottelematon ja seuranneeni teitä etäältä. Kuulin kyllä nuo ilkeät vihellykset, useampia roistoja oli liikkeellä tänä iltana teitä pelottaakseen, tiemmä. Enempää eivät ehtineet. Häijyjä ihmisiä, mutta aika jäniksiä myös.
— Eskil rakas, jatkoi Gertrud entisellä, samalla kertaa sekä paheksuvalla että hellällä äänellään, kiitos, poikani, teit rakastavasti minua noin ajatellessasi. Mutta näethän, Jumala suojaa minua! Nyt sinun täytyy luvata, ettet uudista tätä.
Hän hymyili ja taputti ystävällisesti Eskilin käsivartta.
— Täytynee koettaa luvata, koska niin tahdotte. Mutta saatte suoda anteeksi, että aion hiukan pitää niinkuin silmällä noiden roistojen aikeita.
— Niin, kiitos, poikani! Nyt saat kuitenkin lähteä kotiin. — Kello on yli kymmenen — se ei käy laatuun. Hyvästi, rakas Eskil. — Ja vielä kerran kiitos.
— Niin, nähkääs, minulla on muutakin puhuttavaa teille, sanoi Eskil, maahan katsoen ja punastuen.