— Minä en voi huomata, miten omaatuntoani tutkinenkin, itseäni syypääksi "monipuuhaisuuteen" tai "kiihotukseen", siis en voi muuta kuin torjua luotani kouluneuvoston varotukset.
— Tiedättekö, neiti Björk, mihin se johtaa? Tiedättekö, kuinka käy sille, joka toisen kerran osottautuu uppiniskaiseksi kouluneuvoston varotuksiin nähden? kysyi pappi, tällä kertaa isällisen ankarasti.
Gertrud ei vastannut.
— Ettekö ole mitään oppinut, neiti, niinä vuosina, jotka ovat vierineet siitä, kun teitä ensimmäisen kerran varotettiin samanlaisista huonoista tavoista kuin nyt? Ettekö tiedä, minkä rikoksen se tekee, joka uhkamielisesti ja itsetyytyväisenä vastaa esimiehensä rakastaviin varotuksiin?
Gertrud pudisti päätään, ja mutta ei nytkään vastannut.
— Silloin, neiti Björk, jatkoi kirkkoherra, kohottaen päätään ja ojentaen toisen kätensä Gertrudia kohden, ei meillä ole mitään enää toisillemme sanottavana. Olen puhunut suuni puhtaaksi. Dixi et salvavi animam meam. Tahdon vain muistuttaa eräästä koulusääntöjen kohdasta. Kouluneuvostolla on oikeus, tapahtuneen, kouluneuvoston pöytäkirjaan otetun, tuloksettomaksi huomatun varotuksen jälkeen erottaa opettaja virasta ja palkkaa saamasta. Sitten tuomiokapituli ja kunink. majesteetti ratkaisevat asian. Nyt on teitä varotettu kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla olette uhkamielin ja ylenkatseellisesti vastaanottanut varotuksen. Kouluneuvosto on tehnyt lopullisen vaatimuksensa ja ryhtyy täst'edes toimiin.
— Sitä ei voi auttaa, vastasi Gertrud, kalpeana ja vavisten, jos minut erotetaan siksi, että olen koettanut kasvattaa lapsiani raittiuteen ja jumalanpelkoon, niin tahdon mielelläni kärsiä vainoa. Niin, tahdon iloita siitä, että olen kyllin arvokas kärsimään Mestarini lailla totuuden puolesta.
— Pyydän, ettette sekota pyhiä nimiä ja pyhiä suhteita asiaan, jonka perusta on kaikkea muuta kuin pyhä. Ja nyt, hyvästi. Olen viimeiseen asti varottanut ja nuhdellut. Hitunen nöyryyttä, hitunen naisen hiljaista mieltä olisi riistänyt aseet käsistämme, mutta mikäli nyt huomaan, ei meillä tulevaisuudessakaan ole muuta odotettavana kuin itsepintaisuutta ja jatkuvaa, itsepäistä pysymistä periaatteissa, jotka meistä ovat hyljättäviä. Lasten vuoksi, varottavan esimerkin antaaksemme, täytyy meidän ryhtyä toimiin. Hyvästi.
Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Gertrud poistui hitaasti.
Tuska, levottomuus, lähestyvän ratkaisun pelko ja samalla kärsimyksen tuoma nautinto, joka jännittää ihmisen kaikki voimat toisten tylyyttä ja elämän tuskaa uhittelemaan, täyttivät vääryyttä kärsineen sielun. Hänen kulunut elämänsä avautui hänen eteensä räikeävaloisina tauluina. Toinen näky ajoi toistaan takaa, hän näki itsensä lapsena, nuorena tyttönä, naisena, aina työtä, taistelua, kieltäymystä. Hän näki itsensä koulussa lastensa parissa. Miten hän oli heitä rakastanut, seurannut jokaista heistä rakastavin rukouksin!