Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa — nyt vaipui aurinko vuoriketjun taa — yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli loistavan auringonkehrän — nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen vuoriselänteen välillä alkoivat… Tuolla leimusi mahtava Ljungberg purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit — Månbergin, tuon kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä: Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas iltahämärän sinervään huntuun.
Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine mahdollisuuksineen!…
Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta — pieni, hento ja hellä kuin tämäkin — siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut. Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka…
VI.
Nuori tyttö oli nimeltään Karin Blom ja oli paikkakunnan pikkukoulun opettajatar. Hänen pieni koulutalonsa kohosi Ljungbergin rinteellä, puolen penikulman päässä pappilasta, jonne hän oli nyt menossa viemään rouva Henningsonille työtä, jonka oli valmistanut loma-ajallaan. Arka ja ujo kuin oli, ei hän tohtinut katsoa Göstaan heidän kohdatessaan, mutta hän oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota häneen, nähnyt, että hän oli pitkä ja komea, kasvot vilkkaat ja kauniit, ja hän oli ajatellut: "voi, miten mahtaa olla onnellista olla noin voimakas ja rohkea ja säteilevä — — tuntuu kuin ei surulla koskaan oikein olisi valtaa sellaisten ihmisten yli…" Sitten hän oli huoaissut syvään ja kiiruhtanut askeleitaan, ei siksi, että hänen olisi ollut kiire tai että hän halusi päästä perille pappilaan, vaan siksi, että levottomuuden ja tuskan tunne, joka oli häntä vaivannut sitte äidin kuoleman, äkkiä ikäänkuin paisui ja uhkasi puhjeta kyyneleiksi.
Pappilan ulkopuolella, suuren jalavan alla, makasi Estrid riippumatossa ja luki; hänen poskiaan poltti, ja suurten, mustien silmäin katse, jonka hän silloin tällöin kohotti lehdeltä, antaen sen liidellä avaruutta, loisti kiihkeänä.
Samassa hän huomasi Karin Blomin mustapukuisen olennon tämän tullessa pihaan. "Sellainen pikku raukka", hän ajatteli, ja hänen lävitseen livahti halveksivan säälin tunne, säälittivät nuoren opettajattaren kalpeat kasvot ja arat liikkeet.
— Iltaa, sanoi hän ja vastasi Karinin tervehdykseen alentuvalla päännyökkäyksellä, äiti on sisällä, luultavasti haette häntä.
Ja hän syventyi taas Nietzscheen, sillä välin kuin Karin, epäröiden lausuttuaan: "Niin, etsin rouva Henningsonia", lähti taloon.
Estridin alentuva tervehdys oli lennättänyt hänen poskilleen kepeän punan; arka ja herkkä, varaton ja yksinäinen kuin oli, vaivasi häntä aina luulo, että ihmiset katsoivat häntä olkain yli ja halveksivat. Ei auttanut, että hän usein sai kokea päinvastaista, että hänen hieno ulkomuotonsa ja miellyttävä käytöksensä yleensä herättivät ihmisten mieltymystä; hänessä eli myötäsyntyisenä irtijuurittamaton ujouden tunne, se oli saanut alkunsa jo hänen levätessään äitinsä sydämen alla ja tajuttomissa aamu-unelmissansa kuunnellessaan unettomain öiden tuskan ja häpeän nyyhkeitä.