Mutta heti keskiyön mentyä kuului vihlova huuto Wettingin sängystä. Ukko — hän ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta tukka oli harmaa ja silmät kuoppiinsa painuneet kuin vanhuksen — ukko nousi istualleen vuoteellaan, tömähytti kovasti jalkansa permantoon ja huusi:
— Herätkää — herätkää! Nyt on saatana irti taas. Valoa, äiti, että
saamme katsoa paholaista silmiin. Joudu! Hän lähenee lähenemistään. —
Ettekö näe, miten häijyt hänen silmänsä ovat — kamalimmat pimeässä.
Joudu — joudu!
Kristin Wetting heittäytyi puolipökerryksissä vuoteesta, raapasi tulta tikulla ja sytytti pulloon asetetun kynttilän, joka oli pöydällä ikkunan luona. August ja Edvin heräsivät myös isän huutoon ja katselivat puoli-unisina ja pelästyneinä ympärilleen.
— No, nyt se taas alkaa, mutisi August, ei edes viimeisenä yönä ole rauhaa.
— Rukoilkaa — rukoilkaa! huusi Wetting, pannen kätensä ristiin ja katsoen tuskaisin silmin vuoroin vaimoaan, vuoroin lapsiaan, rukoilkaa kaikki, että minä pelastuisin! Ettekö kuule, rukoilkaa — rukoile, poika, ylös, laiskuri, etkö kuule, rukoile isäsi puolesta.
Ja hän tarttui Edvinin käsivarteen ja paiskasi hänet sängystä permannolle.
Unenkohmelossa ja hämillään, unesta hoippuen, tuijotti poika parka tyhmänkysyvin katsein isään.
— Etkö kuule, nulikka, rukoile! huusi tämä ja häristi kädellään poikaa.
Väristen kylmästä sekä pelosta alkoi poika pomista: "Herra, lasten ystävä" j.n.e.
— Lisää — lisää! huusi isä, ja poika jatkoi, yhä väristen ja unenpökerryksissä: