— August lapseni, hän kuiskasi levottomin, harhaavin katsein, rukoile — rukoile — rakas neiti — rukoilkaa hänen puolestaan — meidän kaikkien puolesta — me olemme kaikki särkyneitä — kuinka se olikaan? — Särjettyä ruokoa — miten se oli? — Olen unohtanut jatkon.
Ja hän katsoi Gertrudiin, katse kerjäävänä.
— "Särjettyä ruokoa ei Hän muserra ja suitsevaista sydäntä Hän ei sammuta", — sanoi Gertrud juhlallisesti.
— Niin se eli — nyt muistan kaikki, huudahti ukko ja hänen kasvonsa kirkastuivat, on toivoa sinua varten — minua varten — meitä kaikkia. — Mutta rukoilla sinun täytyy — rukoile — rukoile henkesi edestä.
— Mitä minä rukoilen? kuiskasi August aroin, pelokkain äänin.
— Rukoile kuolematonta sielua — ijäistä elämää — rukoile — rukoile, August lapseni — Hän, joka on luvannut, ettei hän murra särjettyä ruokoa, hän on kuuleva — rukoile, rukoile…
Ja juoppouteen vajonneeseen mies parkaan tuli äkkiä jotain suuremmoista ja juhlallista, hänen siinä seisoessaan lujasti ristiin puristetuin käsin ja ylöspäin luoduin, sumein katsein, johon äkkiä puhkesi ijäisyyskaipuu.
Gertrud lankesi polvilleen ja alkoi ääneen rukoilla.
— Jeesus Kristus — ole kanssamme tänä hetkenä — tee se, mikä meistä näyttää ihmeeltä — pyyhi pois synnit — anna anteeksi rakkautesi tähden — sytytä uutta elämää kärsimyksen voimattomuuteen — kuoleman pimeyteen — sinun edessäsi ei ole suurta eikä pientä — suuria eikä pieniä ihmiskohtaloita ei ole olemassa sinulle, sinä ainoa hellä, rakastava — sinä aina laupias, ota tämä haparoiva sielu — nämä haparoivat sielut ja sytytä heihin uutta ijäistä elämää rakkautesi ihmeellisestä liekistä.
Kalpeana ja liikkumattomana makasi August, pelästynyt, ihmettelevä katse kiinnitettynä Gertrudiin. Vuoteen ympärillä seisoivat vanhemmat ja siskot, aina silloin tällöin nyyhkyttämällä toistaen Gertrudin sanoja. Ulkona oli aurinko noussut ja sirotti aamukultaansa nummelle, jokunen sädekimppu valahti myös sisään tomuisen ikkunan läpi ja valaisi kuolevan vääntyneitä piirteitä, likaista vuodetta, puutetta ja köyhyyttä, jotka niin räikeinä pistivät silmään kirkkaassa aamunkoitteessa. "Ijäinen elämä", "kuolematon sielu". Sanat kaikuivat kuin mahtava kellojensoitto kaukaisista avaruuksista. — Mutta kuin sen kaikuna soivat hapuilevassa, kuoleman kouristamassa sydän parassa ihanat, salaperäiset sanat: "särjettyä ruokoa en minä murra, suitsevaista sydäntä en sammuta". —