Mutta se viipyi.
Asianlaita oli nimittäin niin, ettei Hövekan Petter, Wettingin muorin veli, vielä ollut tullut, eikä ollut Josefina Aspin yhtä vähän kuin Lotankaan mielestä sopivaa alkaa kahvinjuontia ennen hänen tuloaan. Neljännes toisensa jälkeen vieri, vieraat istuivat eteensä tuijottain, mutta kahvia vain ei näkynyt. Viimein rohkaisi Kristin mielensä, läksi keittiöön, missä Lotta seisoi lieden luona, ja kysyi kuiskaten:
— Eikö voisi tuoda kahvia nyt? Odotus alkaa käydä pitkälliseksi.
Lotta kääntyi ja silmäili Kristiniä paheksuvin ja hämmästynein katsein. Sellaisiin sekaantumisiin ei Lotta ollut tottunut, eikä hän niitä sietänytkään.
— Lapsi, lapsi, hän sanoi ja säesti jokaista sanaa ruumistaan hiukan huojuttamalla, mitä siihen asiaan tulee, niin ole hyvä äläkä sekaannu — ei kukaan ole vielä puuttumat minun asioihini — minä määrään — nyt on minun päiväni — se tulee, milloin tulee — kuolleen eno ei ole vielä tullut — me odotamme häntä.
Ja siihen täytyi Kristinin tyytyä; vielä neljänneksen saivat hän ja vieraat odottaa ja tirkistellä kahvin tuloa, vasta kun Hövekan Petter oli saapunut, se tuotiin sisään ja juotiin suurella mielihalulla, huolimatta siitä, että Lotta oli valinnut runsaista tuomisista kehnoimmat kakut. "Näetsen", oli hän uskonut Kristinille, "ei nyt ole niin väliä, kun miehetkin ovat muassa, parhaat säästän myöhemmäksi, kun miehet ovat kirkossa, ja me naisväki istumme kotona suremassa".
Kahvin jälkeen tarjottiin maitoa ja korppuja ja n.s. "jätelihaa", salaperäistä ruokalajia, joka oli valmistettu vanhoista tähteistä, ja jota Lotta piti kyllin hyvänä näin aamutuimaan, mutta jota Svanin muori ei voinut syödä, ja jonka Krökesan Hedda, kun Lotta kääntyi selin, heitti taaksensa nurkkaan. Lotta hyvin pahastui, kun ei Svanin muori pannut oikeaa "väärtiä" hänen ruokaansa. "Näetsen, näetsen", hän kuiskasi keittiössä Josefina Aspille, "ylpeys käy lankeemuksen edellä — Karolina Svan on aina ollut niin ylpeä naamastaan, ja pitänyt itseään muita parempana — sen minä tiedän varmasti, että hienoimmissakin hautajaisissa on jäteliha kelvannut. Kun Axelin Stina Riåsta piti haudattaman, ja se oli sellainen suru, että mies oli ihan järjiltään ja väänteli käsiään ja vaan itki, niin söi hän kuitenkin jätelihaa halusta, sanon minä."
Mutta vaunujen eteen oli jo hevoset valjastettu, ja ne odottivat miehiä, joiden piti viedä ruumis kirkolle; naiset jäivät kotiin, vain suurissa hautajaisissa he seurasivat saaton mukana.
— Olkaa hyvä, neiti, ja lukekaa ulos ruumis, kuiskasi Kristin Gertrudille ja antoi hänelle avatun virsikirjan. Tahtoisimme, että olisitte hyvä ja lukisitte tämän, hän jatkoi ja osotti numero 492:ta, sillä meistä se on niin kaunis ja sopiva — "Jo vaietkoot valitusäänet".
Gertrud koetti panna vastaan, hänestä ei nimittäin tämä virsi ollut oikein "tilaisuuteen sopiva". Mutta Kristin ei hellittänyt, juuri se virsi piti "opettajan" lukea, hän, Kristin, oli sen valinnut, koska se oli niin kaunis ja siinä oli kolmetoista värssyä, oli vähän niinkuin kunnollista ja kunniallista, kun oli niin monta värssyäkin. Gertrudin täytyi siis täyttää hänen toivonsa; syvän hiljaisuuden vallitessa vaelsivat hautajaisvieraat kuolinhuoneeseen, minne oli sytytetty neljä kynttilää, kaksi molemmin puolin arkkua, ja asettuivat sitten, väistellen ja kursaillen, kuolleen ympärille, jonka jälkeen Gertrud rukoili lyhyen rukouksen ja luki kolmetoista virrenvärssyään. Yhtä ja toista oli hänen vaikea saada suustaan; sanat takertuivat kurkkuun, kun hänen piti sanoa: "Täss' uskossa eronnehelle" juoppouteen vajonneesta poika parasta. Mutta sitten hän ajatteli, että sen, mikä totuudesta puuttui, sai Jumalan laupeus täyttää, ja se, mikä hiipaisi naurettavuuden rajaa, sai peittyä kyyneliin, kyyneliin äidin silmistä, jotka ahnaasti ahmien riippuivat lukijan huulissa kiinni.