— Ajatelkaas, mikä armo tapahtui Kristin Wettiugille, kuiskasi Lotta keittiössä, no, se nyt on sanottava, että tosi on sana: Jumala korottaa nöyrät.
Heti oltiin kuitenkin taas vajottu maallisiin hommiin. Tottunein käsin kattoivat Lotta ja Josefina päivällispöydän hevosenkengän muotoon, paikkakunnan tavan mukaan. Kapeita lautoja kannattavia pukkeja asetettiin sen eteen istumasijoiksi. Keskellä pöytää oli krokaani, se oli "ruumiin enon", rikkaan Hövekan Petterin, lahja, joka oli tilattu kaupungin sokerileipurilta. Krokaanin huipussa oli suuri "A", jonka latvassa oli avosiipinen paperienkeli. Se oli olevinaan kuolemanenkeli, joka sulki vainajan rauhansa suojiin.
Sitten asetettiin lautanen kunkin paikan kohdalle, joukko voileipäruokia ja mahtava voikulho, ja niin oli kaikki valmiina kirkkoväen tulla.
Heitä ei tarvinnutkaan odottaa; tuskin oli Lotta pannut viimeisen voilautasen pöydälle, kun kuului kärryjen vyörinää mäestä, ja muutama minuutti sen jälkeen astuivat kirkkomatkalaiset toinen toisensa jälkeen sisään. Hiljaisina ja juhlallisina he tervehtivät kotona olijoita kättä antain ja lyhyesti kumartain; Wetting näytti tavallistakin kokoonlysähtäneemmältä ja kurjemmalta, kylmä tuuli oli sinistänyt hänen kasvonsa, ja silmät olivat itkusta punaiset. Svan oli ainoa, joka jotain sanoi. "Terveisiä muorille pojaltanne", hän sanoi, puristain Kristinin kättä, "nyt hän nukkuu haudassaan, ja Herran siunauksen on tomu saanut". — Kiitos, kiitos, vastasi Kristin arasti ja niijasi, kiitoksia paljon poikani puolesta.
Nyt alkoi tarjoilu. Tavanmukaista, ankaraa arvojärjestystä noudattain, naisille ensin, miehille sitten, kannettiin vieraille tarjoksi tuumanpaksuisia leipäviipaleita, joille he sitten levittivät voita ja toimittivat itselleen silliä, makkaraa tai muita leikkeleitä. Tämä eli ensimmäinen voileipäpöytä. Kun se oli korjattu, tuotiin uusia ruokia, ja n.s. toinen voileipäpöytä tyhjennettiin yhtä juhlallisesti. Sitten istuuduttiin pöydän ääreen, missä toinen ruoka seurasi toistaan. Lihalientä voileivoksien keralla — se tarjottiin kupeista ilman lautasta, jottei olisi pestäviä kerääntynyt — lihamöykkyjä, suolattua lampaanlihaa, ruususoppaa, juustokakkuja, hentasia ja lopuksi "klass" ja krokaani. Kokonaista yhdeksän juustokakkua oli pöydällä, ja vieraiden täytyi ottaa pala kustakin, pidettiin näet loukkauksena antajaa kohtaan, jos joku jäi maistamatta, ja jokainen piti tarkkaa vaaria omasta juustokakustaan. Samoin sokerikakuista ja leivoksista. Suuria kasoja ladottiin päivällisvieraitten viereen, kasoja, jotka vähitellen tukittiin ristikkäisiin kaulaliinoihin, niin että jokainen vieras vei hautajaistalosta runsaat tuomiset.
Päivällisen jälkeen auttoivat eukot Lottaa ja Josefinaa pöydän korjaamisessa ja astiain pesussa, ja ukot kerääntyivät jonnekin tuvan nurkkaan ja puhuivat tammain hinnoista, kevättouvosta, markkinoista j.n.e.
"Niin, kyllä nyt tulee rehusta puute tänä vuonna", sanoi Svan; vaikka niin hän sanoi aina keväisin, ettei esiintyisi suurisuisena, ennenkuin tiedettiin, miten kävisi. "Niin", vastasi Hövekan Petter; "kun vaan kevät lämpenisi, että saa laskea elukat varhain ulos. Tietäähän sen, ettei kukaan tahdo myydä härkiään ennen kevätkylvöä, mutta kyllä niitä käy hankalaksi ruokkia".
Timeon Tingbom oli oikealla hautajaistuulella ja näki kaikki mustana. Hankala ruokkia! Jos kellä oli syytä niin sanoa, niin toki hänellä, jolla oli kahdeksan lasta elätettävänä. Ei ollut liioin mitään toivoa saada heitä "laitokseen"; ne kävivät kiltisti koulua, kuluttivat vaatetta, ahmivat ruokaa, mutta eivät muutoin antaneet mitään tyytymättömyyden aihetta. "Onnellinen August", filosofoi Tingbom. "sinä pääsit raatamasta ja ahertamasta ja saat levätä mullassa rauhassa. Kun ihmisen, niinkuin minun, pitää kestää vuosikausia elämän kirjavalla niinimatolla…"
— Älkää nyt, Tingbom, sillä lailla pilkatko, keskeytti Svan ankarasti, kiittäkää sen sijaan Herraa, niin kauan kuin armonaikaa kestää ja kaikilla on tilaisuus katua ja parantua.
— Armonaikaa! huudahti Tingbom ja aikoi heittää Svaniin halveksivan silmäyksen. Mutta sitten hän muisti kaikki ne kengät ja puolipohjaukset ja korkojen korjaukset, jotka Svan vuosittain tilasi ja heti maksoi käteisellä rahalla, ja hän muutti kohta liukkaasti esitystapaansa. "Armonaika", niin, siitähän meidän pappi aina puhuu, hän jatkoi, tietäen aina varmasti saavansa kuulijoita, kun hän näin iski pappissäätyyn, niin että onhan sitä asiaa aina tullut ajateltua. Mutta, nähkääs, ei hänellä saarnalahjaa ole, se on varma, mihin hän muutoin kelvanneekin. Paperia hän käyttää saarnastuolissa, niin että kahisee ympärillä, ja kun hän sanoo aamenensa, on niinkuin olisi ihminen saanut nahkoihinsa vetisiä perunoita. Ei, kunnia ja kiitos olkoon saarnaaja Söderinin, joka oli täällä Laurinpäivän aikaan, se oli mies, se, joka aina piti paikkansa! Sellaiset lahjat! Kuulitteko häntä? Hän puhui niin, että luut rutisivat, ja ihmiset itkivät ihan korvon täydeltä. Ja sitä herätystä, mikä siitä syntyi! Kolmekymmentä sielua pelastui ihan yhdellä iskulla! Jaa-a, se oli mies, jolla oli mieltä päässä ja hengellisiä rivileekioita!