Piika nauroi, työnsi esiin lautasen, jolla oli luita ja silakoita, ja sanoi ystävällisesti:
— Siin' on, syökää, Olle Bull!
Olle Bull katsahti alakuloisesti ruoka-annokseensa. Sitten risti hän kätensä, söi silakat ja kalusi läpikeitetyistä luista niin paljon lihaa kuin irti sai. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin pyyhkiä ja nuoleksia suuta. Kun se ei auttanut, alkoi hän hiljakseen naurahdella.
— Mitä nauratte? ihmetteli piika.
— No, katsokaas — minä vain kerroin niin hauskan jutun tässä tuonnoin
Lars Andersin tuvassa.
— Millaisen? kysyi piika uteliaasti.
— Niin, olipa muuan muija puoloja poimimassa metsässä. Jopa näkee maassa edessään ihmeellisen esineen. — "Jumala varjelkoon, mikä se on?" sanoo ja kumartuu sitä ottamaan. Se oli hieno ja siisti ja ihka uusi laastarilappu. "Jumala varjelkoon", sanoo muija, "en nyt maar tohtoria kiitä, kun jalkani paransi. Jumala suokoon, että taas kirvelisivät, kun löysin niin komean laastarilapun!" Piika pärskähti nauruun, otti lihapalan ruokasäiliöstä ja heitti sen Olle Bullin kulhoon.
— No, onko vielä juttuja? Sellainen eukko, onkos mokomaa kuultu — ha-ha-ha!
Olle Bull nielasi ahnaasti hyvän lihapalasen, pyyhkäsi suutaan ja jatkoi silmät loistain:
— Niin, tiedän minä jutun Olof Olsonista ja Per Personista. Olivat olleet yhdessä markkinoilla ja tehneet huonot kaupat ja nukkuivat sitten samassa huoneessa kestikievarissa. Sydänyöstä nousee Olof istualleen vuoteessaan ja lyö kädellään peittoa. "Sepä nyt oli" — hän mutisee katkerana — "kuuleks Per, etkö lainaa mulle kymmentä riksiä parempiin aikoihin asti? Kuuletko sinä, nukutko?" "Minä nukun", vastaa Per levollisesti, ja siihen vastaukseen Olof tyytyi ja kömpi vuoteeseensa.