"Suokaa anteeksi, neiti Barneken", sanoi pastori ystävällisesti, vaan vakavasti, "että, tällä tavalla, sekaannun teidän asioihinne; mutta tokkohan te tiedättekään, että vähän aikaa sitten loukkasitte äitipuoltanne tylyllä ja kummallisella käytöksellänne?"
Gabrielle loi äkkiä silmänsä maahan ja puri huuliansa, salatakseen miten ne vapisivat.
"Mikä oikeus pastorilla on nuhdella minua?" mutisi hän ja rupesi taas hermottomasti hypistelemään raamattua.
"Enhän minä teitä nuhtele", vastasi pastori samalla ystävällisellä äänellään, "minä vaan huomautan teitä, että olette käyttäynyt ajattelemattomasti, sillä muuta kuin ajattelemattomuutta se varmaankaan ei ollut. Ja mitä tuohon nuhtelemis-oikeuteen tulee, on jok'ainoalla ihmisellä oikeus koettaa vaikuttaa hyvää toiseen."
"Mutta te ette vaikuta hyvää!" huudahti Gabrielle säälittä, keikauttaen päätään ja luoden pastoriin teeskennellyn, rohkean katseen. "Ainakaan ei minuun", lisäsi hän, huomatessaan miten pastori säpsähti ja kalpeni, "minut te teette, vaan onnettomammaksi ja pahemmaksi kuin minä olen."
Lausuttuaan nämät sanat, joita melkein tukahutti hillitty mielenliikutus, kääntyi hän äkkiä pois ja jätti pastorin.
Tämä seisoi hetken aikaa liikkumattomana ja loi nuoren tytön perään surullisen katseen. "Lapsi raukka", ajatteli hän, "hän on aivan kuin sairas, siipensä murtanut lintu, joka tarvitsee hoitoa ja apua. Mutta kuka sitä hänelle antaa?"
Gabriellen ja pastorin keskustelu oli heti herättänyt levottomuutta. Huolimatta kaikista yrityksistään näyttäynyt levolliselta, ei kreivitär voinut estää katseitaan levottomasti kääntymästä siihen osaan huonetta, missä hänen tytärpuolensa seisoi, kauniit, nuorekkaat kasvonsa, käännettyinä pastoria kohti. Muittenkin naisten kesken kuului äkkiä heidän hyvästi jätellessään kuiskauksia: "Mitä pastorilla voi olla hänelle sanomista?" "Niin omituista, ne, jotka eivät muuten milloinkaan vaihda sanaakaan keskenään. Mitä kummaa hän sanoo?"
Heidän levoton kummastelemisensa haihtui kuitenkin, kun näkivät Gabriellen jättävän pastorin ja tämän menevän etsimään hattuansa, sitten sanoakseen hyvästi. Muutamain sydämmissä syttyi jo heikko toivo, että he, jos pukeutuisivat hitaasti, voisivat lähteä samalla kertaa kuin pastori ja sitten ehkä kotimatkalla saisivat hetken nauttia hänen seurastaan, mutta kreivitär olikin heitä kaikkia viekkaampi. Tämä ei ollut ensimmäinen torstai-ilta, jolloin kreivitär vieraittensa kanssa viimeiseen silmänräpäykseen asti taisteli nuoresta papista, ja nyt kuten aina ennenkin saavutti hän voiton. Kun pastori tuli sanomaan, hyvää yötä kreivittärelle, puristi tämä hänen kättään erittäin merkitsevällä tavalla ja kuiskasi äkkiä; "pastori, ettekö tahdo käydä istumaan ainoastaan kahdeksi minuutiksi, minulla on köyhä perhe, josta minun välttämättä täytyy saada puhua teidän kanssanne. Heidän tilansa on ylen kurja, isä on jo kolme vuotta maannut keuhkotaudissa, äiti liiasta huolesta nääntynyt … kuusi lasta…"
Pastori laski heti pois hattunsa ja istahti kuulemaan kreivittären kertomusta. Tosin hän oli hyvin väsynyt, sillä hän oli tehnyt työtä koko päivän, suomatta itselleen hetkenkään lepoa ja koska hänen seuraavana aamuna täytyi nousta varhain, halusi hän päästä levolle, mutta kun oli puhe lähimmäisen hädän lieventämisestä, saattoi hän kieltäytyä kaikesta.