"En", vastasi Gabrielle välttäen pastorin läpitunkevaa katsetta.
"Se ei ole muuta kuin ylpeyttä. Täytän velvollisuuteni ylpeydestä, teen oikeen, koska olen liian ylpeä tekemään väärin. Mutta uskokaa minua, sellainen vanhurskaus — ja sellainenhan kaikki maallinen vanhurskaus on — ei Jumalan edessä merkitse mitään."
Gabrielle ei vastannut. Pastorin sanoissa oli jotakin, joka koski hänen sydämmeensä. Hän tunsi tämän ylpeän pyrkimisen vanhurskauden perään, tuon toivon tehdä oikeen, jott'ei kukaan voisi sanoa, että hän oli alentunut tekemään väärin. Hän muisti, miten hänet kerran lapsena oli saatu kiinni valheesta ja miten rajusti hän silloin oli surrut, ei itse syntiä, vaan loukattua ylpeyttään…
Salissa syntyi jälleen hetken hiljaisuus. Kreivitär, jonka katseet, pastorin puhuessa, olivat lakkaamatta olleet kiinnitetyt häneen, käänsi nyt äkkiä pois ne.
Onneksi tulivat samassa palvelijat sisään tuoden teetarjotinta. Kreivitär ja pastori nousivat molemmat ja tämä oli muillekin vieraille nousemisen merkki. Niin pian kuin naiset olivat jättäneet paikkansa, tuli seuraan heti vapaampi ja hilpeämpi henki. Se kielen jäykistyminen, joka niin usein haittaa naista, kun hänen puhumiskykynsä joutuu edes vähäsenkin keskustelun painon alaiseksi, haihtuu heti ja muutaman minuutin kuluttua kaikui sali, jossa äsken pari tusinaa naisia istuivat äänettöminä ja liikkumattomina, järjestetyissä riveissä, mitä vilkkaimmista keskusteluista.
Pastori oli tietysti keskipiste, joka veti kaikki puoleensa. Missä hän vaan seisoi tahi istui, oli hänen ympärillään aina pieni joukko kuulijoita, jotka kilpailivat saadakseen häneltä sanan tahi katseen. Muutamat eniten intohimoisista menivät ihailussaan niinkin pitkälle, että salaa suutelivat esineitä, joita pastori oli koskettanut, ja kun hän oli juonut teensä, riensi usea heistä ulos saadakseen omakätisesti kaataa hänelle enemmän.
Kaiken tämän kunnioittamisen aikana, johon ainoastaan Gabrielle ja valtiomies, jotka istuivat erillään muista, tehden ivallisia muistutuksia, sekä talon kaksi nuorempaa tytärtä ja pari heidän ystäväänsä, eivät ottaneet osaa, pysyi nuori pappi hyvin tyvenenä, melkeinpä väliäpitämättömänä; hänen tapansa oli kuitenkin samalla ystävällinen ja näytti riittävän antamaan kuikille myötätuntoisen sanan tahi rohkaisevan katseen. Naisten jumaloitsemisen esineeksi oli hän saarnaajana joutunut yhtä paljon kaunopuheliaisuutensa kuin kauniitten säännöllisten kasvojensa, syvällisten silmiensä ja hienon mielevän suunsa tähden. Mutta tämän heidän jumaloimisensa oli pastorin hellä sydän käsittänyt ihanteellisemmalta kannalta niin, ettei hän huomannut tahi oikeammin ei tahtonut huomata, kaikkea siinä olevaa kuonaa, vaan ainoastaan niitä totuuden ja todellisen uskonnollisen tarpeen kultajyviä, jotka saattavat olla siihen kätkettynä. Hänen hartain halunsa oli voida johtaa janoavia sieluja Jumalan luo ja hän uskoi vilpittömästi, tahi ainakin niin vilpittömästi kuin ihminen sen voi tehdä, että nämät torstai-illat, jolloin hän kreivitär Barnekenin kodissa luki ja piti rukouksen ja jolloin hänellä oli tilaisuus välittömällä tavalla lähestyä kuulijoitaan, tulivat siunausta tuottaviksi kaikille näille turhuuden ja maailmallisuuden pauloihin kiedotuille ihmis-sieluille.
Kun tee oli juotu, asettuivat naiset, emännän kehoituksesta jälleen paikoilleen, ja pastori astui tilapäiselle puhujalavalle. Vilkasta hälinää, joka hetki sitten vallitsi salissa, seurasi äkkiä syvä hiljaisuus, jonka kestäessä pastori seisoi kädet ristissä ja pää alas painettuna. Sitten hän kohotti päänsä, luki luvun raamatusta, ja lausui omituisella, sydämmeen käyvällä, suoralla tavallaan lyhyen iltarukouksen.
Kun rukous oli pidetty ja kuulijat muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen nousivat paikoiltaan, loisti monen silmissä kyyneleitä. Hämärä aavistus, jonka äsken kuullut, juhlalliset sanat olivat herättäneet, siitä että uskonnossa on jotakin suurta ja ylevää, jota ansaitsee etsiä, liikkui hetkeä heidän sydämissään. Mutta tämän aavistuksen tukahutti haaveilu, jossa pastorin viehättävä olento heidät piti, ja joka jälleen leimahti ilmituleen, kun he hyvästi jättäessään toivoivat saavansa häneltä katseen, ehkäpä kädenpuristuksenkin ja niin päättivät he iltansa kreivitär Barnekenin luona, kuten tavallisesti, enemmän tahi vähemmän kiihoitetussa mielen tilassa, täynnä rehellisiä aikomuksia tehdä oikein, lukea raamattua ja auttaa köyhiä.
Sill'aikaa, kun naiset heittivät hyvästi ja kreivitär hommasi vieraittensa kanssa, meni pastori Gabriellen luokse, joka sattumalta seisoi yksinään pöydän ääressä, selaillen äitipuolensa raamattua. Huomattuaan pastorin, paiskasi hän heti kirjan kiinni ja loi häneen samalla kertaa uhkarohkean ja pelästyneen katseen.