"Anteeksi neiti Barneken!" lausui vihdoin pastori ja hänen tyven, lempeä äänensä keskeytti mieluisella tavalla tuskallisen hiljaisuuden, "te ymmärrätte aivan väärin kreivittären lausunnon. Emme saa olla antamatta köyhälle lihaa, — ja voitte olla varma siitä, että se, jolla on rakkauden henki, ei jätä antamatta, —- mutta minkä annamme, tulee meidän antaa uskossa ja rakkaudessa.. Itsessään hyvä työ ei ole mitään, sen arvon määrää mieli, missä sen teen, — usko."
Kreivitär loi nuoreen pappiin pikaisen, tulisen katseen, sen jälkeen kiinnitti hän silmänsä, joissa kuvautui pilkallinen voittoriemu, Gabrielleen.
Mutta nuoren tytön mieli oli liian kiihoitettu, jotta hän näin helposti olisi antanut perää.
"Teidän mielipiteenne on siis", huudahti hän mielenliikutuksesta vapisevin huulin, "että vaikka antaisin kaikki, mitä minulla on, vaivaisille, vaikka eläisin koko elämäni tehden hyviä töitä ja uhraten itseni kärsivien tähden ja — niin sillä ei kuitenkaan olisi mitään arvoa, joll'en noudattaisi kaikellaisia uskonsääntöjä?"
"Inhimillisesti puhuen olisi sillä ehkä arvoa. Mutta kuolinhetkellä ei se teitä vähintäkään auttaisi…"
"Mikä minua sitten auttaa?" kysyi Gabrielle kiihkeästi.
"Ainoastaan kaksi seikkaa: katumus ja Kristuksen lunastus."
"Siis heittiöllä, joka ei koko elinaikanaan ole tehnyt muuta kuin syntiä, mutta joka, kahta minuuttia ennen kuolematansa huutaa katuvansa, on silloin parempi olla, hän voi kuolla levollisempana kuin se, joka koko elämänsä on elänyt vanhurskaasti, jolla ei ole mitään kaduttavana!" sanoi Gabrielle kiivaasti.
Pastori hymyili ja tarkasteli surullisin, miettivin katsein nuoren tytön liikutettuja kasvoja.
"Olette oikeassa, hän voi kuolla levollisempana", vastasi hän verkalleen, "ei mikään vanhurskaus, vaikkapa se kestäisikin ihmisten tuomiota, voi milloinkaan auttaa meitä synkän kuolinhetken läpi. Tiedättekö, mitä vanhurskaus ilman uskoa ja rakkautta oikeastaan on?"