"Nyt hän on lopettanut", sanoi hän kylmästi ja viittasi päällään saliin päin, "ehkä menemme sisään!"
Vastausta odottamatta kääntyi hän äkkiä ja meni sisään. Valtiomies nousi puoleksi makaavasta asennostaan ja seurasi hitaasti Gabrielleä, kiivaasti punoen viiksiään, ikäänkuin siten johtaakseen pois mielipahaa, jota hän tunsi siitä, että tämä viehättävä kahdenkesken olo niin äkkiä keskeytyi.
Kun Gabrielle astui saliin, oli pastori Wallner juuri loppuun lukenut hengellisen runon ja hetken aikaa vallitsi kuulijoissa syvä hiljaisuus, joka tavallisesti syntyy liikuttavan esitelmän jälkeen ja jota sittemmin seuraa kahta vilkkaampi keskustelu.
Huone, johon he astuivat, oli suuri, kaunis ja muodin mukaisesti kalustettu matalilla jakkaroilla, uutimilla, koriste-kukkavihoilla, viuhkoilla, plyyssipöydillä, taideteoksilla y.m. Sen yläpäässä oli lukijalla paikkansa erityisen, pienen pöydän ääressä, jonka päällä oli lamppu ja vesilasi ja tuoleilla puoliympyrässä hänen edessään istuivat kuulijat — suurimmaksi osaksi naisia.
Ensimmäinen, joka keskeytti lukemisen jälkeen syntyneen hiljaisuuden, oli talon emäntä, kreivitär Barneken, joka istui eturivissä lähinnä pastoria. Hän ei ollut enää nuori, vaan pukeutui kuitenkin nuorten tavalla; hänen vartalonsa oli kookas, vaan laiha, kasvot kulmikkaat, mutta säännölliset ja silmät terävät ja levottomat.
"Minkä ihanan totuuden kuulemamme runo sisältää!" huudahti hän ja hänen puhuessaan ja luodessaan katseensa pastoriin, levisi hänen koville kasvonpiirteilleen vieno, haaveksiva hohde. "Miten usein olen ajatellut aivan samaa, vaikken ole osannut pukea ajatuksiani sanoihin. Jos annamme hätääkärsivälle rahaa, jos autamme häntä aineellisilla lahjoilla, niin emme sillä vielä ole tehneet mitään. Kuinka monet lahjoittavat köyhille suuria summia, eikä heidän lahjoillaan kuitenkaan ole mitään arvoa! Ei, sillä lahjan arvo riippuu mielestä, missä se annetaan; pääasia ei ole paljonko annamme, niin — saatammepa olla antamatta penniäkään, jos vaan noille poloisille annamme sydämmemme, jos vaan rakkaudessa lähestymme heitä."
Hänen muuten karkea äänensä muuttui pehmeämmäksi, laulavaksi ja kun hän jälleen loi katseensa pastoriin, kimalteli tummissa silmissä kyyneleitä.
Gabrielle oli tullut saliin parhaiksi kuullakseen äitipuolensa puheen. Halveksiva vastenmielisyys, jota hän tunsi näitä uskonnollisia kokouksia kohtaan, kiihtyi sen kestäessä niin, ettei hän lopulta enää voinut hillitä itseään. Hän ei milloinkaan voinut kärsiä äitipuoltaan, mutta nyt tämän pehmeä ääni ja haaveksivat katseet, jotka niin vähän muistuttivat hänen jokapäiväistä, ylpeää tapaansa ja äreyttänsä, saattoivat Gabriellen vimmaan.
"Luulenpa kuitenkin", huudahti hän niin kiivaalla äänellä, että kaikki kääntyivät katsomaan häneen, "että jos kohtaamme sairaan ja köyhän ja annamme hänelle vaan rakkautta ja uskoa ja muuta sellaista, eikä ollenkaan rahaa, niin ei hän sillä tule autetuksi. Luulen varmaan, että hän kernaammin ottaisi rahaa kuin raamatun lauseita."
Gabriellen puheen jälkeen syntyi rasittava hiljaisuus. Kreivitär ei vastannut, vaan koko hänen kasvonsa muuttuivat tavalla, joka muutamassa silmänräpäyksessä näytti tehneen hänen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Ohuet huulet pusertuivat kokoon, iho tuli kalman kalpeaksi vihasta ja äsken niin haaveksivat silmät iskivät kylmän katseen Gabrielleen.