"Mutta nehän ovat niin mieltä ylentäviä", vastasi valtiomies, nähtävästi huvitettuna Gabrielien kiivaasta äänestä, "ja onhan tuo pastori niin viehättävä, niin suloinen. Voitteko todellakin vastustaa häntä?"
Gabrielle punehtui niin paljon kuin hänen kalpea hipiänsä salli ja harmaat silmänsä synkistyivät niin, että ne näyttivät melkein mustilta.
"Ei löydy mitään, jota niin inhoaisin kuin tuota pappien jumaloimista!" vastasi hän liioitellulla kiivaudella. "Vaikkapa sen esineenä olisi taivaan enkeli, inhoaisin häntä kuitenkin vaan sentähden, että kaikki naiset tekevät itsensä naurunalaiseksi hänen tähtensä. Oi, minä en voi sanoa mitenkä ilettävät nämät kokoukset mielestäni ovat, jotka nyt ovat muodissa seuraelämässämme. Siellä ne nyt istuvat komeissa puvuissaan, pienet, hienot nenäliinat käsissä ja huokaavat ja itkevät: ja toisena päivänä, tahi kenties jo samana iltana, menevät he tanssiaisiin, puuteroittuina ja paljain kauloin ja rinnoin, ja antavat liehakoita itseään ja ovat osalliset pienissä, salaisissa lemmenkaupoissa ja … oi, se on innoittavaa…"
"Mutta. armollinen neiti, etteköhän nyt ole liian ankara?" jatkoi valtiomies yhä enemmän huvitettuna. "Ettekö usko, että voi ottaa osaa suuren maailman elämään ja kuitenkin tuntea mielensä ylennetyksi tällaisista pienistä kokouksista? Tarvitseehan sielunikin ravintoa ja mikä estää minua pitämästä virsikirjaa toisessa taskussa, vaikka korttipakka onkin toisessa?"
Gabrielle nosti äkkiä päätään ja loi häneen tutkivan katseen.
Tarkoittiko hän todella, mitä hän sanoi?
"Minulla ei ole mitään uskontoa", sanoi hän vihdoin levollisempana. "päinvastoin, minä olen epäilijä, minä epäilen ihan kaikkea… Mutta sen verran minä kuitenkin ymmärrän, että jos minulla olisi usko ja siinä olisi totuutta, niin kyllä minä lakkaisin käymästä tanssiaisissa, Ei kukaan ihminen, joka rakastaa totuutta, voi käydä tanssiaisissa ja samalla kertaa olla uskonnollinen. Sentähden minä halveksin heitä, sillä jok'ainoa heistä on ulkokullattu!"
"Hyvä!" huudahti valtiomies ja taputti leikillä käsiään, "tuohan on oikea Ibsen-luonne. Kaikki tahi ei mitään … ei minkäänlaista puolinaisuutta… Olen kuulevinani kajahduksin Brandista ja Per Gyntistä…"
"En ole lukenut Brandia, enkä Per Gyntiä", keskeytti Gabrielle häntä kylmästi. "Siinä Te suuresti erehdytte, jos luulette minun lainaavan mielipiteeni muilta. Minun mielipiteeni ovat ja ovat aina olleet, että se, joka ottaa osaa suuren maailman elämään, se joka tanssii ja liehakoi ja … sen ei tarvitse koettaakaan olla olevinaan uskonnollinen. Sitä paitsi", jatkoi hän luonnollisemmin, "Tekisi minun hyvin mieleni tietää, mitenkä kävisi, jos pastori jonakin päivänä ei voisi tulla toimittamaan tätä salonkihartautta, vaan sen sijaan lähettäisi vanhan, ruman virantoimittajan. Saisimmepa nähdä moniko noista 'janoisista sieluista' jäisi jälelle ja moniko heistä haukottelisi itsensä kuoliaaksi. Oi, tiedän kyllä minkälaisia he ovat!" lisäsi hän ja kasvoillaan ilmaantui sellainen maailmantuntemus, etteivät mitkään vastaansanomiset olisi saaneet häntä horjumaan.
"Armollinen neiti", vastasi valtiomies ja kumartui leikillisellä tavalla balkongin käsipuun yli Gabriellen puoleen, "te olette epäilemättä tehnyt hyvin tarkkoja havaintoja ja jos te elämänne tulevina vuosina kokoatte viisautta samassa määrässä kuin tähän asti, teistä tulee toinen Saban kuningatar. Sallikaa silloin sellaisen raukan kuin minun, joka luultavasti yhä edelleenkin tulen olemaan viisauden ja kokemuksen alhaisimmalla asteella, tulla oppimaan teiltä viisautta!"
Hän aikoi tarttua Gabriellen käteen, mutta tämä, loukkaantuneena hänen leikinlaskustaan, väistyi äkkiä. Gabrielle luuli todellakin kokeneensa paljon, hän luuli kestäneensä kärsimyksiä ja kokemuksia, jotka hänen yhdeksältätoista ikävuodeltaan olivat riistäneet kaikki elämän unelmat. Nyt hän tunsi surunsekaista suuttumusta kuullessaan tätä leikintekoa sielu-elämästä, jonka hän yksin tunsi ja jota ei kukaan luultavasti tulisi milloinkaan ymmärtämään.