Gabrielle pudisti päätään.
"Ei, te ette ole oikeassa", väitti hän vastaan, "on olemassa jotain voimakkaampaa kuin tahto, jotain salaperäistä, joka ajaa ihmisiä syntiin ja häviöön aivan kuin virran voima ajaa pölkkyjä merelle. Elämässä on jotain hämärää, kolkkoa, joka välistä kauhistuttaa, siksi kun tiedän, että joutuisin hukkaan, jos se minua milloin kohtaisi. Ettekö koskaan ole koettanut, miltä tuntuu seistä hyvin korkealla ja katsella alas, tai nähdä kun rautatienjuna tulla vohkasee, tai olla käynnissä olevan koneen vieressä? Tuntuu ihan kuin joku vetäisi ja viekottelisi turmioon. Samallaiselta tuntuu joskus minun sielunelämäni: tuntuu aivan kuin kuulisin jonkin kauhean salaperäisen koneen suhisevan ja tietäisin sen tahtovan tarttua kiinni minuun, taikka kuin kuulisin kohinan kuohuvasta koskesta, joka tahtoisi vetää minut pyörteisiinsä. Uskon, että löytyy elämässä joku tuollainen kamala, hävittävä voima, jota osa ihmisiä ei voi paeta. Sellaisia ihmisiä kutsun kovan onnen lapsiksi; luulen kuuluvani niihin, luulenpa myös, että senkaltaiset ihmiset tekevät onnettomiksi kaikki joiden kanssa joutuvat tekemisiin."
Tohtori kohotteli olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan, vaan ei vastannut. Seisoivat siinä hetken, pari, tuijotellen kuohuviin aaltoihin ja kuunnellen niiden kohinata, kunnes kumpikin yhtaikaa muisti, että Aurell-täti jo istui heitä odottamassa ja että siis olisi parasta jouduttaa kävelyä.
Reippain askelin he astelivat yli sillan, jatkoivat matkaansa kannaksen poikki niemelle, mistä he soudattivat itsensä pappilaan.
Kun olivat päässeet perille, seisoivat molemmat neidet eteisessä ja tervehtivät heitä heilutellen liinojansa ja huudellen tervetulleiksi. Kohtapa tuli rouva Aurell'kin vieraitansa vastaan ottamaan.
"Terve, terve tuloa, rakkaat lapsukaiset", sanoi hän ojentaen kätensä Gabriellea kohden ja halaten häntä, "terve terve, tohtori hyvä", jatkoi hän, syleillen tohtoriakin, "kummasta tohtori enemmän pitää, paistetusta läskistä vai pannurieskastako."
"Luulen että mieluimmin kumpaistakin", vastasi tohtori veitikkamaisesti.
"Hyvä, mene Andrea keittiöön ja sano, että tohtori haluaa läskikotletteja ja pannurieskaa illaksi."
Gärdshällan kirkkoherran asuntopaikka oli pieni, hyvin vaatimatoin, punaseksi maalattu pappila. Mutt'ei mikään salonki maailmassa, olipa se järjestetty kuinka hyvin tahansa, ole voinut vaikuttaa sellaista rauhan ja kodikkuuden tunnetta, kuin tuo pieni vierashuone, johon rouva Aurell nyt vei vieraansa. Siellä oli esineitä kaikellaisia: piaano, urkuharmooni, viulu ja kitarri; sen lisäksi kirjoja ja tauluja, kauniita, hyvin hoidettuja ruukkukasveja ja katon rajassa köynnöskasvikierros. Eräässä sohvassa loikoi pieni ja hieno valkea villakoira, joka oli niin laiska, ettei koskaan tervehtänyt muuten kuin hiukan häntäänsä heiluttamalla; toinen, nuorempi ja eloisampi, hypähti heti tulijoita vastaan, matkien sitä ja muristen, ettei se ollut pikku suosikin mieleinen. Yhdessä akkunassa oli jättiläiskokoinen lintuhäkki, josta kevätpäivinä kuului sellainen häly ja viserrys, että luuli korvien halkeavan. Tuon häkin ovi oli aina auki, joten sen pienet asukkaat saivat mielensä mukaan vapaasti lennellä minne halutti, ja moni surullinen jälki huoneessa oli takeena siitä, etteivät ne hylkineet tätä vapautta. Sitäpaitsi oli Aurellin rouvalla vielä eräs suuri suosikki, kesy kilpikonna, jonka oli saanut muutamalta merikapteenilta.
Erään sohvan edessä oli katettu kahvipöytä, jonka valkonen liina ja tuoksuva lämpösleipä yhä lisäsivät hauskuutta huoneessa, jossa linnut livertelivät ja iltapäivän auringon säteet loistivat lehväkasvien välistä.