Gärdshällan pappilaan, jossa kirkkoherra Aurell asui, oli noin peninkulman matka Ryforsista. Gabrielle ja tohtori menivät "katua" pitkin, ohi tuon pahassa huudossa olevan metsän, josta Bång oli saanut kivellä niskaansa, sillalle noudattaakseen itsensä veneellä järven yli. Ensi alussa he olivat hiukan hiljaisia, mutta pian tuli tohtori taas tapansa mukaan puhelijaaksi, ja niin poistui Gabriellen huonon tuulen viimeisetkin väreet. Tultuaan sillalle seisahtuivat he hetkiseksi katselemaan kaunista maisemaa syysilman kuulakassa valossa. Heidän takanaan kiemurteli sininen valkovaahtoinen joki kuusien ja mäntyjen välistä. Alapuolella ja edessä kuohui valtava koski, jossa merestä tulleet tukit sukelsivat ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua kohosivat pystyyn ja kiiruhtivat sahalle päin. Lahti laajeni ulapalle päin ja luotojen välistä saaristossa pilkotti meri, jonka juhlallista yksitoikkoisuutta häiritsi silloin tällöin höyry tai purjelaiva.
"Tämä on sanomattoman kaunista", sanoi tohtori, siirtäen hattunsa hiukan enemmän niskaan, ja katseli ihaellen ympärilleen. "On jotain ihmeellistä pohjolan luonnossa, se hiipii salaa sydämmeen ihan kuin rakkaus, aivan aavistamatta. Nyt olen asunut täällä neljä vuotta, enkä juuri voi sanoa rakastavani Ryforsilaisia taikka yleensä täkäläisiä olosuhteita, mutta luontoa en koskaan unohda ja mihin ikänä juotunenkaan, niin aina tuntisin sitä kaipaavani. Käsitän hyvin että pohjolan asukkaan täytyy sweitsiläisen tavoin aina ikävöidä jälleen koskiensa, vuortensa ja metsiensä luokse."
"Täällä on tosiaan kaunista", vastasi Gabrielle, joka seisoi käsivarsiensa nojassa kaidepuuta vastaan ja katseli kosken kuohuihin, "mutta on kuten jotain raivoisaa ja jylhää, jotain … miksi sitä sanoisinkaan? … vastustamatonta kohtaloa tässä luonnossa. Nähdessäni virran väsymättömänä kiitävän edelleen ja säälimättä kulettavan mukanaan sahapölkkyjä, silloin ajattelen vastustamatonta intohimoa, jonka täytyy päästä esiin, jota ei mikään voi hillitä."
Tohtori kohautti olkapäitänsä.
"Ei ole mitään sellaista intohimoa, jota ei voi hillitä, jos vaan tahtoo."
Gabrielle katsahti ylös.
"Niin, intohimon purkauksen, ja on totta, aivan kuin tukitaan virta keinotekoisilla suluilla ja muulla sellaisella. Mutta itse tunteen, intohimon pidättäminen on yhtä mahdotonta, kuin sen luonnonvoiman ehkäiseminen, joka ajaa virtaa eteenpäin."
"Ohoo, eipäs ollenkaan", vastasi tohtori, "taitava insinööri voi pakoittaa luonnonlait tahtonsa mukaan, ja samaten voi lujatahtoinen ihminenkin tehdä intohimoilleen. Jos minä johdonmukaisesti vien voiton jokaisesta tunteen purkauksesta, niin vihdoin saan sen kulumaan kokonaan."
"Niin, mutta luuletteko että ihminen voi hillitä jokaisen tunteensa purkauksen?" jatkoi Gabrielle jotenkin epävarmalla katseella.
"Kyllä, luulen että voi, jos vaan on täysin selvillä siitä, että olisi väärin päästää se purkautumaan. Se, jolla on luja tahto, ei tarvitse antaa valtaa luvattomille tunteille, vakuutan teille sen."