Siihen siis oltiin tultu! Hänen elämänsä oli käynyt niin tyhjäksi, siltä oli hävitetty onni ja runollisuus, häntä vaivasi niin kova rakkauden ja ystävällisyyden puute, että hänen täytyi, voidakseen olla menehtymättä siihen, mielikuvituksessaan olla puolisolleen uskotoin, täytyi lemmen ikävällä ajatella miestä, jota todellisuudessa ei rakastanut. Noin suuresti alentavaista itselleen ja tuolle toiselle!
Ken olikaan syynä kaikkeen tuohon? Robert, eikä kukaan muu. Tuo rakkauden saarnaaja, Kristuksen seuraajahan kielsi oman opinnan, kun noin laiminlöi lähimmät velvollisuutensa, kun hän aina, huolimatta vaimonsa onnesta, pani etusijaan oman itsensä, menestymisensä ja sieluntaistelunsa! Niin tosiaan, olihan hän kerran sanonut: "muistaos, että olen ennen kaikkea pappi!" Mutta se oli valetta, se oli tekosyy, ei hän pannut pappia etunenään — silloin olisi hän pysynyt siinä missä oli ja missä hänen työnsä saavutti todellista menestystä; ei, oman itsensä hän pani etusijaan, ja jos epäilys ja rauhattomuus lopulta pakoittaisivat hänet erämaihin, sanoisi hän Jumalan sinne kutsuneen ja vaatisi vaimonsa seuraamaan mukana…
Robertin kotia tulon jälkeisenä päivänä sai Gabrielle heti päivällisen jälkeen nähdä tohtori Sandinin nopein askelin kiiruhtavan katua pitkin ja ohjaavan kulkunsa pastorin asuntoa kohti. Gabrielle oli silloin hyvin huonolla tuulella — väsyksissä ja haluttomana unettomasta yöstä ja edellisten päiväin sieluntaisteluista, — ja päätti heti itsekseen, että tohtori saisi maistaa tuon tuulen purkauksia. Mutta siitä ei tullut mitään; oli yhtä mahdotonta olla happamin naamoin tohtori Sandinin läheisyydessä, kuin estää jääpuikkoa sulamasta kevät auringon paisteessa, ja nähdessään tohtorin ystävällisen, iloisen naaman tirkistävän ovesta ja kuullessaan hilpeän tervehdyksen: "hyvää huomenta, teidän armonne", tunsi Gabrielle heti, ettei maksaisi vaivaa koettaa kostaa hänelle.
"Hyvää huomenta, tohtori", vastasi hän väkisin naurahtaen, "haeskelin juuri erästä kuoleman-ilmoitusta sanomalehdessä…"
"Vai niin", vastasi hän nauraen, asetti hattunsa pöydälle ja pyyhki nenäliinalla otsaansa, "niin, en tiedä pitäneekö minun surkutella, ett'ette ole onnistunut löytämään. Tässä nyt kuitenkin olen ilmi elävänä, kiireestä lämpimänä tuomassa terveisiä rouva Aurell'ilta, joka vähän ajan päästä odottaa meitä kahville ja lämpösille. Ja tiedättehän kuinka täti Aurell odottaa, aivan kuin koira isäntäänsä, ystävällisillä silmillään tuijottaen avaruuteen … eihän teillä ole sydäntä olla suostumatta. Laittautukaa nyt vaan reilaan, minä käväsen sill'aikaa Karlsonilla täällä naapurissa ja tulen sitten noutamaan teitä."
"En nyt tiedä", vastasi Gabrielle ja veltostuneesti puoleksi ummisti silmänsä, "tuntuu niin väsyttävän…"
"Mitä ihmettä; 'kreivinnan-ilme kasvoilla?'" huudahti tohtori nauraen, "se on kyllä, niinkuin kaikki muukin teissä ihastuttavaa, mutta ei se sovellu Ryforsissa; se on totta puhuen sama kuin heittäisi helmiä si … älkää toki huoliko olla suurellinen, vaan tulkaa mukaan; kymmenen minuutin päästä tulen takaisin ja toivon, että silloin olette valmis. Ajatelkaas vaan että loukkaisitte pikku tätiä jos ette tulisi. Häntä halutti itseään tulla teitä tervehtimään, mutta minä lupasin sen sijaan houkutella teitä käymään hänen luonaan. Älkää toki saattako minun taivuttelukykyäni häpeään! Silloin minulta helposti menisi naisväen-suosikin maine."
Hän naurahti puolittain surumielisesti, puolittain veitikkamaisesti, kumarsi hiukan, sanoi "au revoir" ja kiiruhti ulos.
Gabrielle alkoi heti pukeutua, ja tohtorin hetken kuluttua tullessa noutamaan seisoi hän jo valmiina vastassa, saali käsivarrella ja päivänvarjostin kädessä.
"No tehän olitte oikein rakastettava", huudahti tohtori tyytyväisenä ottaessaan Gabriellen saalin olalleen, "nyt sitä mennään ja annetaan Ryforsin asukkaille hiukan 'häväistysjutun' aihetta. Ali right!"