Olipa vielä jotain muutakin, joka piti Gabriellea Ryforsissa, ja joka huolimatta kaikista ikävyyksistä ja epäkohdista teki hänen siellä olonsa mukiinmeneväksi. Se oli tuo kaunis ääni, jolla talvi-illoin oli tapana laulaa hänelle Schumannin Dichterliebeä; sen tekivät vielä duetit, joita hän tohtorin kanssa harjoitteli sekä kävelyt lahdelle päin, joita he tekivät välistä, kun tohtorin aika myönsi, toistensa seurassa ja joiden kestäessä syntyi vilkas ja tuttavallinen keskustelu. Jos ei tohtoria olisi ollut ei Gabrielle olisi voinut sietää elämää siellä: vaan hänen kauttaan se ei tullut ainoastaan mukiinmeneväksi, vaan vielä hiukan romantilliseksikin. Hänelle purki Gabrielle kaikki ikävystymyksensä tunteet, tohtori sai ottaa vastaan kaikki hänen valituksensa, ja kuunteli sekä yllytti hänen satiirista pilkkaansa Ryforsin asukkaista. Samalla osasi hän hyvänsävyisyydellään hillitä Gabriellea kun tämä alkoi liiaksi ilkamoida ja pistämällä pilasanan ilahduttaa häntä, kun valitusvirret kävivät liian haikeiksi.
Ystävyyttä pitemmälle ei tämä suhde kuitenkaan ollut mennyt, ei ainakaan siltä näyttänyt. Mitä ikänä tohtori sydämmensä sisimmässä lieneekään tuntenut häntä kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut ainoallakaan sanalla, ei edes katseella tahi kädenpuristuksella sitä ilmaissut.
Loppukesästä Robert matkusti kaupunkiin sunnuntaina siellä saarnatakseen ja sitten ollakseen mukana useassa kokouksessa. Häntä oli pyydetty kirkkoherran luokse asumaan, ja hän kysyi tokko Gabrielle tahtoisi tehdä seuraa. Mutta Gabriellea ei haluttanut, hän antoi kieltävän vastauksen, eikä Robert uudistanut kysymystään.
Robertin piti viipyä poissa neljä päivää ja kolmena ensi päivänä sai Gabrielle turhaan odotella tohtorin tuloa. Ei häntä myöskään näkynyt ulkona, kerran vaan he kohtasivat toisensa, mutta hän ei seisattunut silloin, tervehti vaan ja jatkoi kiireisesti matkaansa.
"Tuommoinen raukka", ajatteli Gabrielle yksinkertaisesti. "Vaikka heidän kateellisuutensa ja juorunsa voisivat vahingoittaa minua, en minä kumminkaan siitä välitä enemmän kuin kärpänen surahtaisi ohitseni, mutta hän on sellainen pelkuri, ettei hän itse uskalla määrätä tekojaan, vaan antaa muiden mielipiteen tehdä sen."
Ja hän alkoi kovasti ikävöidä noita tuttavallisia keskusteluja tohtorin kanssa, joita aina tavallisesti soitantohetkien jälkeen olivat viettäneet piaanon ääressä ja jotka nyt johtuivat hänelle mieleen kuin hän istui pienessä huoneessaan ompelukoneensa ääressä ajan hitaasti ja ikävästi kuluessa. Ja illoin kun hänet joskus valtasi yksinäisyyden tuskallisuus, niinkuin valtaa ihmisen kummitusten pelko isossa autiossa huoneessa, puhkesi hän usein mitä katkerimpiin syytöksiin, jotka eivät koskeneet yksistään Robertia, joka oli pakoittanut hänen muuttamaan tänne vihattavaan seutuun ja tohtoria, joka jätti hänen yksin, vaan koko sitä voimaa — hän ei uskaltanut sanoa Jumalaa — joka oli saattanut hänet siihen onnettomaan asemaan, missä hän oli.
"Koko elämäni on turmeltu", ajatteli hän ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, "aivan menehdyn ikävään ja huoleen, eikä ole ollenkaan toiveita päästä täältä. Elämälläni ei ole mitään tarkoitusta, mieheni ei minua tarvitse … olen liian typerä, liian lyhytmielinen, voidakseni edes ymmärtää, sen vähemmin ottaa osaa hänen suuremmoisiin ajatuksiinsa ja pyrintöihinsä. Hän halveksii minua, tiedän sen… Kun hän milloin puhuu minulle hymyilee hän, ja hänen äänessään on anteeksi-antoa ja kärsiväisyyttä, joka väliin on vähällä tehdä minut hulluksi… Onko se sitten tosiaankin mikään rikos, kun ihminen ei viihdy paikassa, jossa korkein harrastus pannaan lörpöttelyyn ja juoruihin, ja onko rikos se, ett'ei jonkun mielestä työväki ja hiilihaudat ja rakennushirret ja pölkyt ole maailman hauskimpia asioita. Hän on rakastunut tuohon kaikkeen ja halveksii minua sen vuoksi, etten minä ole voinut tehdä samoin… Mutta en minä koskaan hänelle sitä valita — en koskaan … minä vaikenen … olen vaiti … aina siksi…"
Ja hänen liikutetun sielunsa syvyydestä, raivostuneiden aaltojen tavoin virtaili esiin uusia aatoksia. Mitä hyötyä on tällä tavoin sorron alla olemisesta? Miks'en puhu suutani puhtaaksi, miksi en sano suoraan, ett'en voi sietää tätä, anna minun lähteä täältä, et voi saada minua haihduttamaan olemassa olostasi, etkä poistaa onnettomuuttani, niinkuin karkoitat kiusauksen tai epäilyksen sielustasi. Olen nainen, ja sinä kiusaat minua, eikä mitkään rukoukset, ei mikään sieluntaistelu voi vapauttaa sua minusta…
Vähitellen vierivät hänen ajatuksensa uusille aloille. Tohtorin kuva nousi hänen mieleensä ja taas alkoivat samat katkerat syytökset häntä vastaan. Miksei tämä ollut käynyt häntä katsomassa näinä päivinä, vaikka tiesi miten hänen oli ikävä ja kuinka yksikseen hän oli? Miksi olivat kaikki miehet niin heikkoja, niin sydämmettömiä, miksi heidän mielestään nainen oli vain nautinto-aine, jonka he mielensä mukaan heittivät luotaan, kun olivat väsyneet siihen tai havainneet sen vialliseksi, ollenkaan huolimatta siitä, mitä tuo hyljätty tuntee ja ajattelee?
Hänen huulensa vetäysivät melkein raakaan hymyyn. Mitäs olikaan tohtori Sandin oikeastaan hänelle? Kylmältä, terveen järjen kannalta tarkasti hän heidän välistään suhdetta ja tunsi katsovansa hänen vain vieraaksi henkilöksi, jonka kanssa hän mielellään lauloi duetteja, ja jonka myötätunteellinen olento miellytti — ei mitään muuta, mutta huolimatta tervejärkisestä arvostelustaan, valtasi Gabriellen niin kova ikävä, että hän olisi tahtonut itkeä harmista ja ikävästä, kun tohtori ei tullut.