"Rakas Gabrielle", sanoi hän tylysti, "näytät todellakin niin heikolta, ja väsyneeltä, että tekisit viisaasti, jos noudattaisit pikku tyttöjen esimerkkiä, vaikka et enää olekaan kehitys-iässä. Tämä talvi kaikkine valvomisineen on kokonaan poistanut verevyytesi, olet niin kalpea ja laiha, että oikein olen huolissani tähtesi."
"Tosiaankin, neiti Gabrielle näyttää heikolta", sanoi pastori ystävällisellä osanottavaisuudella ja katseli tutkivasti hienoja kalpeita kasvoja, jotka, yhdeksästätoista ikävuodesta huolimatta, näyttivät niin kuihtuneilta.
Gabrielle ei voinut vastata mitään; hän tunsi, mitenkä hän nyt, kuten aina ennenkin, vähitellen joutui tappiolle, kun hän koetti vastustaa äitipuoltaan.
"Niin, eihän se ole ihmekään", jatkoi kreivitär samalla tylyllä tavallaan, "kun usean kuukauden kuluessa jok'ainoa ilta tulee levolle vasta kahden, kolmen ajoissa yöllä! En voi kuvata minkälainen tämä talvi on ollut; jos Gabrielle sattumalta jonakin iltana ei ollut kutsuttu muualle oli hän aivan kuin kuumeessa, kunnes hankki itselleen lippuja teaatteriin tahi sai joitakuita ystäviä luokseen. Sellainen ylellinen huvittelemishalu saattaa tulla yhtä vaaralliseksi kuin morfiinin vaikuttama päihtymys: ei voi elää, jollei joka päivä saa tavallista määräänsä."
Kreivitär kohotti olkapäitään ja loi pastoriin levollisen silmäyksen, sellaisen henkilön tavoin, joka jo kauan on nähnyt parhaitten ja eniten hyvää tarkoittavien varoitustensa olevan turhat.
"Hyvä neiti", sanoi pastori ystävällisesti nuhdellen, "ei teidän pitäisi noin väärinkäyttää huvituksia, se tuottaa vaan mukanaan kyllääntymistä ja elämän inhoa. Jos minä olisin teidän sijassanne, kreivitär", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "niin kieltäisin nuorta tytärtäni tällä tavalla turmelemasta itseään niin hengen kuin ruumiin puolesta."
Kreivitär pudisti päätään pilkallisesti hymyillen.
"Minulla ei ole mitään valtaa Gabriellen yli. Olen häntä rukoillut, varoittanut, olen hänelle osoittanut mitenkä turhaa, tyhjää, jopa kerrassaan synnillistäkin tämä maailmallinen elämä on, johon hän niin kokonaan antautuu. Olen sanonut hänelle, etten suinkaan tahdo häntä kieltää huvittelemasta, päinvastoin, sillä salliihan Jumalakin kohtuullisen huvittelemisen, mutta huvituksen tulee olla huvituksena, eikä kuten hänelle elämän ensimmäisenä, melkeinpä ainoana pyrintönä. Mutta minä en voi, enkä saakaan pahoittaa yhdeksäntoista vuotiasta tyttöä, joka on elänyt mukana niin kauvan ja niin paljon kuin Gabrielle."
Tämän pitkän puheen kestäessä ei Gabrielle edes koettanutkaan mitään vastata, mutta kun hän nosti silmänsä kirjasta, jota hän oli selaillut ja kun ne kohtasivat äitipuolen kylmän, ankaran katseen, kuvautui niissä yht'aikaa avuttomuus ja raivo. Hän ei mitenkään voinut väistää tuota hyökkäystä hänen huvitushaluaan vastaan, sillä pienimmissäkin yksityisseikoissa, jopa kreivittären nuhteisiin ja varoituksiin asti, oli se todellisuuden mukainen. Ja miten valheellinen se kuitenkin samalla oli! Miten kavala äitipuoli oli, kun koetti esiintyä maailmaa halveksivana pyhimyksenä, hän, joka kuitenkin tahtoi maailman kunnioittamista, jolla oli halu tulla huomatuksi ja saavuttaa vaikuttava asema — ja otti sitte vielä pastorin liittolaisekseen yhdessä hänen kanssaan sinkahuttaakseen nuhteita yhdeksäntoista vuotiasta vastaan, jota vielä huvittavat nuoruuden ilot! Gabrielle vapisi mielenliikutuksesta, vaan ei saattanut lausua sanaakaan. Hän tiesi, että hän, jos olisi ruvennut itseään puolustamaan, olisi tullut niin liikutetuksi, ettei olisi voinut hillitä ulkonaista eikä sisällistä ihmistään ja hän tunsi pelonsekaista kauhua kenellekään — kaikkein vähinten äitipuolelleen — paljastaa jotakin siitä, mikä hänessä liikkui.
Hän nousi naurahtaen hermostuneesti ja löi kirjan kiinni.