"On kai parasta, että menen maata, koska olen niin elähtänyt", sanoi hän, naurun vääristäessä hänen pehmeätä, tuntehikasta suutaan niin, että hän näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
Sen jälkeen sanoi hän hyvästi pastorille, joka nousi ja toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä, ojensi kätensä äitipuolelleen, joka sormenpäillään sitä kosketti ja riensi pois salista.
Pastori seurasi pitkällä, haaveksivalla katseella hoikan vartalon nopeita, miellyttäviä liikkeitä, kunnes se oli kadonnut perä-oven uutimien taakse. Silloin hän, keveästi huoahtaen, kääntyi kreivittären puoleen.
Mutta kreivitär olikin huomannut tämän katseen ja ainoastaan mitä suurimmalla ponnistuksella saattoi hän hallita kasvojensa piirteitä ja pastorin kehoituksesta jälleen ryhtyä keskeytettyyn kertomukseen köyhästä perheestä.
Kun Gabrielle oli päässyt huoneesensa ja sulkenut oven, heittäytyi hän polvilleen sängyn viereen ja purskahti itkuun. Hän oli mielestään sillä hetkellä onnettomin ja eniten kiusattu ihminen maan päällä. Minne ikänä hän loi katseensa, näki hän kaikkialla ainoastaan elämän inhoa ja toivottomuutta, Elämä, jota hän oli viettänyt kuluneena talvena ja joka oli antanut aihetta äitipuolelle äskeisiin, julkeihin nuhteluihin, oli turmellut hänen terveytensä, tehnyt hänet kyllääntyneeksi ja tylsistyneeksi — ja kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut siitä luopua. Kotiansa hän inhosi, äitipuolen pelkkä läsnäolokin saattoi hänet välistä niin hermostuneeksi ja kiivaaksi, että hänen täytyi lähteä ulos, välttääksen kohtauksia, joita hän perästäpäin olisi katunut. Ja sitten nuo uskonnolliset kokoukset, tuo pastori, jonka sanoja hän ei voinut unhoittaa, jonka kuvaa hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka sydämmensä syvyydessä nimitti häntä Tartuffe'ksi. — nuo sunnuntait, jolloin hän vasten tahtoansa ja päätöstänsä, viikko viikon perästä meni kirkkoon hienosti puetun maailmallisen yleisön kanssa kuulemaan muodissa olevan papin saarnoja ja halveksi itseään sentähden, — ja viimein nuo omituiset ajatukset, nuo kauheat, selviämättömät kysymykset, jotka salamoiden tavoin milloin syttyivät, milloin sammuivat hänen sielussaan — kaikki tämä oli omiansa tekemään hänen sieluelämänsä sekavaksi ja tyydyttämättömäksi.
Itkettyään hetken aikaa, nousi hän äkkiä, meni pukemispöytänsä luo, otti pienen peilin ja tarkasteli muutaman silmänräpäyksen kuluessa kasvojaan. Kesken syvää, vilpitöntä toivottomuuttaan, oli hänet äkkiä vallannut naurettava uteliaisuus saada tietää, miltä hän näytti tämän rajun mielenliikutuksen aikana.
Tyydytettyään tämän uteliaisuutensa, laski hän peilin pöydälle, pani kätensä ristiin, nojasi päänsä taaksepäin, tietämättään teaatterimoisella liikkeellä ja huudahti useampia kertoja:
"Minä kammoksun elämää … minä kammoksun elämää!…"
Sitten hän huolellisesti pyyhki kyyneleensä ja rupesi hitaasti riisumaan itseään.
Gabriellen huone oli pieni ja sievä, järjestetty osaksi taiteellisuuden, osaksi hienon maailman vaatimusten mukaan, mikä saattoi koko huoneen näyttämään levottomalta ja liian upealta. Seinät olivat melkein kokonaan peitetyt tauluilla ja koristuksilla ja nurkkahyllyt ja plyyssipöydät täpösen täynnä pikku kaluja. Gabriellen kirjoituspöydän yläpuolella riippui pääkallo ja sen vieressä suuri, kirjava, levitetty viuhka. "Tällaista on elämä: kuolon ajatuksia viuhkan löyhytyksien ohessa, epätoivo kotiljongin kohinassa", filosofeerasi tuo yhdeksäntoista vuotias, pieni, vaaleatukkainen pessimisti, jonka aivoissa viimeinen muoti — lehti sekaantui kuolon mietteisiin, rakkauden unelmiin ja nimettömiin kuvailuihin elämän aloilta, jota hän ei vielä tuntenut muuta kuin aavistuksessaan ja kaipauksessaan.