Kun enin iloisuus oli tyyntynyt, nousi raamimies Johansson, jota Daniel kauvan oli koetellut käännyttää, ja pyysi puheenvuoroa:
"Minä en aijo pitää pitkiä puheita", sanoi hän sivellen partaansa, puhuen verkalleen ja pannen painon joka sanalle, "sillä minusta alkaa tuntua jo siltä kuin olisi keskusteltu tarpeeksi ja että nyt olisi aika ryhtyä toimeen. Kaikki mitä nyt on puhuttu tyytyväisyydestä, on kyllä oikein ja kohtuullista, mutta kyllä tyytyväisyydelläkin tulee olla määrä, ja mitä käppingeläisten tyytyväisyyteen tulee, niin en minä puolestani voi sitä hyväksyä. Mutta eräs seikka, mikä minusta aina on tuntunut hiukan ihmeelliseltä, on se, että meidän työmiesten tulisi olla niin sanoakseni täydellisiksi luettuja. Sen nyt tietää, että herrat tahtovat elää hienosti ja komeasti, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, ja kun he tarkastavat olosuhteitaan, niin luulenpa, etteivät he ota lukuun sitä, jonka toimeentulo on huonompi, vaan sitä, jonka on parempi, ja ajattelevat, että noin se pitäisi olla meilläkin. Vaan kun me työmiehet koetamme päästä hiukan parempaan päin, silloin heti muuttuu ääni kellossa, silloin tuumitaan näin: teidän ei tule ottaa lukuun niitä, joiden toimeentulo on parempi, sillä silloin te tulisitte tyytymättömiksi ja kateellisiksi, vaan katsokaa niitä, joilla on huonommat olot, ja olkaa tyytyväisiä, ja kiittäkää luojaanne. Ja kun aina on sellaisia kurjia, jotka elävät huonommissa oloissa, kuin me, niin itseään niihin vetoilemalla siihen, että tunnemme itsemme tyytyväisiksi, vaikka toimeentulomme olisi kuinka kurja tahansa."
Johansson siveli partaansa, pari kertaa, nyökkäsi päätään vakuudeksi ja istuutui. Nauru ja suostumushuudot olivat takeina siitä, että hänen puheensa oli saavuttanut suosiota. Robert istui yhä liikahtamatta nojaten leukaansa sauvan koukkuun. Johanssonin puhuessa tunsi hän taas melkein vastustamattoman halun sekautua keskusteluun, nousta seisaalleen ja suuttumuksensa kaunopuheliaisuuden koko voimalla huudahtaa:
"Niin, te olette oikeassa, puhutte juuri minun ajatuksiani, minun omia ajatuksiani, jotka polttavat minua sen vuoksi, etten saa päästää niitä ilmoille. Me, niin sanotun sivistyneen luokan ihmiset, koetamme saavuttaa rikkautta ennen kaikkea, emme saa rauhaa, ennenkuin olemme saaneet kotomme ja elintapamme niin ylellisiksi ja mukaviksi kuin suinkin. Me varastamme kassoja, käytämme ala-ikäisten ja leskien rahoja, teemme velkaa ja saatamme takausmiehemme häviöön, myymme ruumiimme avioliittoihin ilman rakkautta, ainoastaan saadaksemme tyydyttää nautinnonhimoamme. Ja meillä on aina puolustuksenamme ettei ole mitään sosialismia se, että koetamme pyrkiä parempaan asemaan. Vaan teitä työmiehiä tuomitaan armottomasti: teitä moititaan ankarasti kapinoimisesta ja sosialismista, jos te uskallatte pyrkiä niin suureen ylellisyyteen, että pääsisitte asumasta kymmenin hengin huoneessa, johon mahtuu vain kaksi. Kuka poistaneekaan tyhmyyden, itsekkäisyyden, joka painajaisena rasittaa ihmisellistä oikeudentuntoa?…"
"Puheenjohtaja!" sanoi Hult, Johanssonin lausuntoa seuranneen lyhyen vaitiolon perästä, "haluan vain yhtyä siihen, mitä edellinen puhuja lausui, sillä niin suoraa puhetta siihen suuntaan en viellä ole kuullut. Turhan puheen tyytyväisyydestä ovat keksineet rahamiehet, vain voidakseen pitää salassa omaa hävyttömyyttään. Ja mitä siihen tulee, että meidän on kiittäminen luojaamme, niin minä puolestani en luule luojan tarkoituksen olevan sen, että osa ihmiskuntaa vain saisi raataa toisen edestä, että toiset ihmiset vaan vetelehtivät rikkaina, ja toisilla taas ei ole leipää lapsilleen. Eikä minun käsitykseni mukaan raamatussa sanallakaan myönnetä, että rikkaat saisivat sortaa köyhiä, vaan päinvastoin. Luin ja tutkin raamattua aika lailla siihen aikaan kuin olin 'pelastettu', joten luulen tietäväni siitä yhtä ja toista, vaan ehkäpä pastori, joka on enemmän perehtynyt, voi selvittää meille, onko asianlaita sellainen kuin rahamiehet meille luulottelevat, että muka raamattukin on heidän puolellaan?"
Robert säpsähti, oli aivan kuin joku olisi virittänyt paulan hänen kaulaansa, niin ettei hän enää päässyt pakoon. Nyt hänen täytyi puhua, tahtoipa eli ei. Asianhaarat olivat käyneet liian vaikuttaviksi, välttämätöin joutumisesta liian liki virran vuolletta oli kohdannut hänen. Pyörre tempasi hänen ja kauvemman vastustamatta hän lähti menemään sen mukana.
"Puheenjohtaja!" huudahti hän nousten seisomaan ja nojaten toisella kädellään penkin selkälautaan hän katseli työmiesrivejä. "Tosin en ollut aikonut puhua tänään", jatkoi hän hiukan pysähdyttyään, jolloin kaikki hiljaa odottivat, "vaan kun minua erityisesti on kehoitettu siihen, niin en tahdo vetäidä pakoon, vaan suoraan sanoa teille ajatukseni mahdollisesti tulevasta työlakosta.
"Sillä tietääkseni ei raamatussa mikään kohta sitä vastusta. Israelinlasten historia on kertomus sorretusta kansasta, joka Jehovan erityisellä suojeluksella vapautti itsensä hirmuhaltijain ikeestä. Profeettojen kirjat kiroovat sortajia, ikävöivät oikeutta leskille ja orvoille. 'Auttakaa sorrettuja, toimittakaa orvoille oikeutta, hoitakaa leskien asiat!' huudahtaa Esaias profeetta epätoivossaan kansansa pahuudesta. Kristus, puusepän poika ja työmiehen veli, surkutteli monta kertaa rikkaita fariseuksia ja rikkaita, jotka pitivät itseään kyllin hyvinä, Hän oli aina kärsivien, sorrettujen ja raskautettujen ystävä. Kristinusko, sovitettuna perustajansa nimeen, on sosialismin kukkanen, se todentaa nykyajan sosialistien kuivat mielijohteet. Kun Kristuksen henki pääsee vaikuttamaan käytännölliseen elämään, kun olemassaolon taistelun peloittavasta käyttövoimasta: itsekkyydestä muodostuu sen taivaallinen vastakohta: rakkaus, — ja niin on kerran käyvä, kehityksen valtavan uudistustyön vaikutuksesta! — kun se tapahtuu, niin silloin sosialismin ja kansallistalouden vaikea tehtävä, jota monet ajattelijat ovat mietiskelleet, tulee itsestään ratkaistuksi. 'Älköön kukaan katsoko omaa parastansa, vaan myöskin toisten!' Kun se yksinkertainen elämänohje tulee hengeksi ja totuudeksi, niin silloin ei enää tarvita työlakkoja. Vielä kerran: raamatussa ei ole mitään, joka vastustaisi työmiehen asemansa parantamispyrintöjä, päin vastoin kautta koko pyhän raamatun käy punaisen langan tavoin pyhän Jumalan vaatimus: tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ihmisten kesken. Olen tahtonut sanoa teille tämän, koska olette sitä minulta kysyneet ja koska se on vakaumukseni, jonka perustuksena ei ole hetken liikutettu mieliala, vaan vuosikausia kestäneet rukoukset ja mietiskelyt. Ehkäpä moni — niiden joukossa kenties moni teistäkin — moittii minua siitä, että puhun kuten nyt ja luulee minun Jumalan palvelijana siten pettäneen Herraani, koska se Jumala, joka vaatii tasa-arvoisuutta ja veljeyttä, myöskin on sanonut: 'Olkaat kaikelle ihmiselliselle järjestykselle kuulijaiset, Herran tähden.' Siinä tapauksessa minä saan ottaa vastuun ja kärsiä seuraukset siitä. En voi puhua muuta, koska se, mitä puhun on vakaumukseni. Tahdon kumminkin vielä huomauttaa erästä seikkaa: Veljeni, jos rikotte sopimuksenne isäntäinne kanssa, niin älkää tehkö sitä kevytmielisyydestä, älkääkä käykö omia teitänne, vaan ottakaa Jumala kanssanne. Jos teette työlakon, niin tehkää se raamatun perustuksella! Älkää ryhtykö mihinkään, johonka ette voi pyytää Jumalan siunausta. Ja nyt, Jumala olkoon kanssanne, johtakoon hän päätöksiänne ja toimianne!"
Viimeiset sanansa melkein tukahdutti mielenliikutus, joka hänet valtasi. Tuntien, ettei hän kauvemman voisi pysyä sisällä, viittasi hän kädellään hyvästiksi kuulijoilleen ja lähti samalla ulos. Työmiehet nostivat lakkia syvästi liikutettuina…
Ulos tultua tuntui Robertista siltä kuin olisi hän huimauksen valtaamana syöksynyt alas pitkin jyrkkää vuoren rinnettä. Hänellä oli samallainen hurmaava vapauden tunne, kuin unissaan lentävällä, vaan samalla hän tunsi tuskallisen kaipuun taas saada kovaa maata jalkainsa alle. Mitäs hän oli puhunut siellä sisällä? Oliko hän puhunut kuten pappi vaiko kuten ihminen, kuten valtiokirkon palvelija vai työmiehen veli? Oliko hän vielä sama kuin eilenkin. Eikö hän vain ollut syvän intohimoisen myötätuntoisuutensa työmiehiin hurmaamana puhumalla kadottanut oikeutensa olla Herran palvelija ja kirkon poika? Hän ei voinut vastata noihin kysymyksiin, jotka hajanaisina, toisistaan riippumattomina kuohuivat hänen kiihtyneessä mielessään. Hän ei voinut itse arvostella menettelyänsä, tunsi vain olevansa kovin liikutettu, ja että kulunut ilta oli repinyt ylös alasin hänen sielunsa sisimmät sopukat, ja että hän itse oli lähdössä uusia taisteluja vastaan. — — —