Kolmantena päivänä Ryforsin kokouksesta taukosivat ryforsilaiset työstään auttaakseen Käppingen veljiään. Omasta puolestaan he eivät sanoneet vaativansa mitään, sanoivat vaan, etteivät tahtoneet ryhtyä työhönsä, ennenkuin käppingiläiset saisivat vaatimuksensa täytetyiksi.
Oli ollut vaikea saada kaikkia ryforsilaisia siihen asemaan, ja aina, viime hetkeen saakka, puuttui työlakossa yksimielisyyttä.
Mutta lakonjohtajat, joista Hult ja Vester olivat innokkaimmat, pitelivät toveriaan rautakourin; juuri ennen työstä herkeämistä piiloutuivat useat päästäkseen olemasta mukana, vaan sellaiset haettiin esiin ja säälimättä pakoitettiin ottamaan lakkoon osaa.
Sahanhoitaja sähköitti heti isännälleen, joka puolen päivän aikaan saapui muassaan poliisi ja sotaväkeä. Maantielle vievät kujat sulettiin ja sotamiehiä asetettiin vahdiksi. Oli aivan kuin oltaisiin odotettu vihollista ja Ryfors yhtäkkiä pantu saarrostilaan. Kaikki työ oli tauonnut; koneet ja sahat seisoivat toimettomina, miilut vaan savusivat, kuten aina. Kansaa oi paljon näkynyt: työmiehet pysyivät enimmäkseen kotonaan, vaan siihen sijaan näkyi paikoin harvinainen ilmiö: pari sotamiestä, jotka marssivat tietä pitkin.
Storkin ja sahanhoitajan luona sekä muissa perheissä vallitsi kauhea sekamelska; kuului sekasin huhuja ja uutisia, jotka säikähtyneen mielikuvituksen liioittelemina kiertelivät kummallisina ympäri seutua. Rouva Stork oli oikein ihastunut kun noin sai aivan ahmimalla luulotella onnettomuuden kohtauksia, ja väitti kuulleensa, että Bernfelt oli koonnut sotajoukkonsa sillan korvaan, alkaakseen ampua kansaa, jollei se mielisuosiolla lähtisi työhön. Sahanhoitajan taloudenhoitajatar, jonka mieleen johtui vielä hirvittävämmät onnettomuuden enteet, kertoi kuulleensa, että kansa aikoi kivittää rahapohatat kuoliaiksi ja että oli aikomus alkaa Storkista.
Heti puolen päivän jälkeen kutsutti Bernfelt kaikki työmiehet kokoon ja oli itse sotamiesten ja poliisin kanssa asettunut veräjän suulle. He saapuivatkin miehissä, lakonjohtajat etunenässä. Vanhoja köykkyselkäisiä seppiä, voimakkaita, nuoria työmiehiä uhkamielisin ja epäluuloisin katsein, nuorukaisia, vasta lasten kirjoista päässeitä, jotka tahdottomina olivat antautuneet vanhempain johdettaviksi, perheen isiä, joiden huolestuneet kasvojen ilmeet osoittivat, että he olivat tarpeen vaatimina suostuneet, — kaikki nuo tulivat jonossa sillalle, jonne kokoontuneina muodostivat kunnioitusta herättävän joukon, joka hiljaa odotti, mitä heidän herrallansa olisi sanottavaa.
Bernfelt oli, kuohuksissa kuin hänen mielensä muuten olikin koko lailla mielissään, seisoessaan siinä sankarillisessa asennossaan, käsi veräjällä. Tuossa mieli-alassa oli jotain draamallista, joka vaikutti häneen ja herätti aikaa sitten haihtuneet tunnelmat siitä ajasta, jolloin hän nuorena upseerina kunnosti itseään juhlakuluissa ja kenttä-harjoituksissa.
"Työmiehet!" huudahti hän oikaisten vartalonsa, jolloin silmänsä säihkyivät ja veri nousi poskipäihin; "olen pahoillani siitä, että noin olette luopuneet velvollisuuksistanne. Minulla ei ole mitään tekemistä sen seikan kanssa että Käppingen työmiehille maksetaan huonot palkat, ja minusta näyttää väärältä peliltä se, että te sen vuoksi rikotte sopimuksenne, joka sitoo teidät minun työhöni, kun te saatte hyvät palkat ja tulette hyvin toimeen. Sentähden onkin minulla vain pari sanaa teille sanottavaa: jos huomisaamuna ryhdytte työhön, niin olkoon tämä kaikki unohdettu … pois pyyhitty", — hän teki kädellään pontevan liikkeen ja äänensä vapisi hiukan, "jos sitä vastoin jatkatte lakkoa, niin — olette kaikki eroitetut. Se, joka huomenna ei ole ryhtynyt työhönsä, saa laittautua tästä ulos. Älkää sanoko, että olen kova tai teen vääryyttä. Te olette rikkoneet sopimuksenne, minun antamatta aihetta tyytymättömyyteen; nyt minä rikon omani. Saatte ajatuksen aikaa huomiseksi; silloin tahdon varmaan vastauksen!"
Bernfelt oli haltioissaan seisoessaan työmiesten edessä oikeutettuna, varmana ja puhuen äänellä, niin kovalla että sen illan tyvenessä olisi luullut kuuluvan aina majakalle saakka. Hän huomasi sotaisen asentonsa vaikuttavan kansaan, ja se lisäsi hänen mielihyväänsä ja varmuuttansa.
Hetkisen keskusteltua erikseen lakonjohtajain kera, antoi hän uudelleen julistaa että työmiehet saisivat ajatella huomiseen; sitten joukot hajosivat, ja kukin lähti kotiansa. Mutta suljettuja veräjiä vartioivat poliisi ja sotamiehet yhä koko yön.