Illemmalla, kun Bernfelt oli käynyt sahanhoitajan luona ja saanut asemasta ja olosuhteista Ryforsissa pitkän selvityksen, jonka tuon tuostakin keskeyttivät ankarat väittelyt, lähti hän pastorin asunnolle saadakseen hetkisen puhella kahden kesken Robertin kanssa. Bernfeltiä peloitti kuitenkin kovin, miten tuo keskustelu olisi käyvä; sahanhoitaja, joka jyrkin piirtein oli kuvannut sen osan, mikä Robertilla hänen mielipiteensä mukaan oli ollut lakon syntymisestä, esitti järkähtämättömänä loppu-ehdotuksenaan sen, että joko hänen, taikka pastori Wallnerin täytyi poistua Ryforsista. Hän ei enään halunnut olla hoitajana sellaisessa paikassa, jossa pappi itse, jonka apuun ja tukeen tänkaltaisissa tapauksissa muutoin voidaan luottaa, esiintyy sosialismin ja työlahkojen välillä.
Ainoastaan viimeisessä hädässä suostuisi hän kadottamaan sahanhoitajansa, joka viisitoista vuotta oli hoitanut Ryforsia, joka tunsi työväen, eikä koskaan tehnyt sille vääryyttä, vaikka aina katsoikin yhtiön parasta. Mutta melkein yhtä mahdotonta hänelle oli antaa Robertille viittausta siitä että haluttaisiin hänestä päästä; olihan Robert hänen vanha ystävänsä ja koulutoverinsa, jonka hän itse oli kutsunut tänne ja jota hän suuresti ihaili.
"Voi, kun ihmiset puuhaavatkin niin paljon", ajatteli hän pastorin asunnolle astuskellessaan. Tuskinpa hän olisikaan muualla valaisematonta tietä kulkiessaan osoittanut sellaista kärsivällisyyttä ja nöyrtymistä kuin nyt eteenpäin pyrkiessään. "Onhan tosiaankin kaikki täällä oikein oivallisessa järjestyksessä, ja voisihan kaikki olla aivan rauhaisaa ja levollista, ja nyt täytyy paraana metsästys-aikana tuhlata monta päivää turhaan sekasotkuun."
Hänen pappilaan tullessaan Robert istui kirjoituspöydän ääressä ja edessään olevista paperilevyistä ja avoimista kirjoista päättäen hän oli täydessä työssä. Nähdessään Bernfeltin. Robert nousi häntä vastaan. Ystävykset kättelivät ja lausuivat tavanmukaisen tervehdyksen; sitten Bernfelt Robertin kehoituksesta istuutui sohvaan ja Robert itse meni äskeiselle paikalleen kirjoituspöydän ääreen.
Bernfelt joutui niin hämilleen muutoksesta, joka Robertissa oli tapahtunut nyt kuluneena vuonna, ettei hän ensin saanut sanoneeksi mitään, istui vaan ja veti sormikkaat käsistään tuijottaen Robertiin. Hänelle melkein kävi tuskaksi oma hyvinvointinsa, lihavuutensa ja punakat poskensa, Robertin heikontuneet kasvot, ja tuon ihmeellisen syvän sulkeutuneen katseen.
Robert ymmärsi syyn Bernfeltin vaitioloon; tämä tiesi, minkä turmion työ ja sielun taistelut olivat tehneet hänen ulkomuotoonsa. Mutta hänelle kävi kiusaksi oleminen sääliväisten kysymysten ja hämmästyneiden katseiden esineenä, ja hän tuli kärsimättömäksi, kun Bernfelt ei puhunut mitään.
"Noo, sen mukaan, mitä olen kuullut, on sinulla hyviä toiveita saada lakkolaiset taipumaan", virkahti hän ja katsoi Bernfeltiä melkein vihaisella ilmeellä.
Suopean Bernfeltin sydämmessä liikkui paraikaa mitä hyväntahtoisimpia tuumailuja Robertin terveyden tilan suhteen, vaan tämän rämeä ääni herätti hänen taas todellisuuteen.
"Niin … kyllä … minä olen hyvässä toivossa", vastasi hän hieman hämillään, yhtämittaa nostellen jalkojaan ja sivellen viiksiään lihavalla, valkealla kädellään. "Tämä ei ole mikään varsinainen lakko, se ei ole syntynyt luonnollisella tavalla eli vastakkaisten syiden vaikutuksesta, vaan se on väkisin saatu aikaan; sen vuoksi ei sen ehkäiseminen käyne vaikeaksi."
"Noo, onnittelen sinua", vastasi Robert sormiensa lomassa koneentapaisesti käännellen sinettiään ja katseellaan seuraten sen liikettä.