Sitten olivat molemmat herrat taas vähän aikaa vaiti. Bernfelt tunsi joutuvansa yhä ahtaammalle. Kuinka hän voisikaan sanoa mitä hänellä oli mielessä, kun Robert tänään näkyi olevan niin harvapuheinen?
"Niin", alkoi hän hermostuneena, "tulin tosiaankin tänne puhuakseni kanssasi juuri työlakosta … hm … pyytääkseni neuvoa … tarkoitan", oikaisi hän samassa, "etupäässä luonnollisesti tulin sinua katsomaan … toivon huomenna saavani tavata rouvaasi… Vaan kumminkin … arvelin nyt, että voisimme puhua jonkun sanan näistä sekasotkuisista oloista … hm…"
"Vai niin", vastasi Robert heti älyten mikä tarkoitus Bernfeltillä oli, vaan ei tahtonut auttaa häntä pulasta.
Bernfelt tirkisteli lakeen ja yhä innokkaammin siveli viiksiään. Vaan ei laesta eikä viiksistäkään lähtenyt hänen yrityksilleen apua.
"Niin, veli kulta", sanoi hän vihdoin tapansa mukaisella kainostelemattomalla äänellään ja luopui kokonaan turhanaikaisesta yrityksestään valtioviisaan tavoin mutkittelemalla päästä asiansa perille, "on parasta puhua suu puhtaaksi. Seikka on näet sellainen, että näillä seuduin väitetään että sinä … niin, suoraan sanoen, että paikkakunnan pappi on kaikkein pahin sosialisti? Voiko siinä olla perää?"
"Kuka sinulle on sen sanonut?" kysyi Robert.
"Kah … sehän on yhden tekevää … asianomainen on sanonut sen", sanoi Bernfelt naurahtaen, "mutta minä kumminkin vastasin sen olevan paljasta hullutusta…"
"Ei varsin niin", vastasi Robert järkähtämättömän levollisena. "Jos minulla on myötätuntoisuutta sosialismiin, niin ei voi sanoa että tunnen sitä huolimatta siitä, että olen pappi ja kristitty, vaan juuri siksi että olen sitä: Kukaan ei ole ottanut vähäisten ja sorrettujen asiaa huomaansa, niinkuin vapahtajamme itse. Ja yksikin ainoa kristinuskon perusaatteista: 'älköön jokainen omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen' tai 'kaikki mitä tahdotte, että ihmisten pitää tekemän teille, se tehkää tekin heille' taikka 'rakastakaa toinen toistanne keskinäisessä rakkaudessa' — ainoakin näistä käskyistä elämään sovitettuna, ihmisen tietoon painettuna, ratkaisisi sosiaalisen kysymyksen helpommin, kuin kaikki Marxin, Lasallen. Ricardon, kansallistalouden tutkijain ja sosialistien kirjoitukset yhteensä."
"Niin, se nyt on, tietäähän sen, helposti ymmärrettävä", vastasi Bernfelt, viuhtoen sormikkaillaan polviansa, "jos ihmiset vaan tahtoisivat olla täydellisiä, niin ei tarvittaisi mitään sosiaalisia tuumailuja kummallakaan puolella. Silloin ei myöskään tarvittaisi vankiloita eikä ojennuslaitoksia, laskettaisiin vain Kristuksen henki vallitsemaan vankien keskuuteen, niin olisi kaikki selvillä, rosvoista ja roistoista tulisi pyhimyksiä ja vankilat voitaisiin sulkea koska hyvänsä."
"Luonnollisesti olisi vähintäinkin turhan päiväistä, jos minä, kuten sanoit, noin vaan luulisin voivani valmistaa pyhimyksiä varkaista ja roistoista", vastasi Robert mahtavasti, "vaan minähän en ole väittänytkään, että kristinusko voi tehdä mitään äkkipikaisia parannuksia yhteiskunnallisissa oloissa. Kristuksen henkeä ei lasketa valloilleen, kuten sanoit, vaan se syttyy eloon ihmisen mielessä hiljaa, varmaan ja hitaasti, kuten kaikki elämä kehittyy. Olen vain sanonut, että ihanne, johon meidän on pyrkiminen, on Kristinusko, on se, että Kristuksen rakkaus saa uudistaa ihmisten mielet, ja että sitten tulevat ulkonaiset parannukset, eikä päinvastoin. Ottakaamme väitteeni selvittämiseksi ainoa esimerkki, parast'aikaa kestävä lakko. Kuinka helposti olisikaan koko tuo kysymys ratkaistu, jos kukin työnantaja, ennenkuin päättää antaa työmiehilleen vastauksen, suostuisi avaamaan raamattunsa ja useampaan kertaan todenteolla lukea nämä sanat: 'älköön kukin omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen!'"