Toukokuun lopulla, oli sahanhoitaja eräänä iltana heitä kutsunut luokseen. Hän tahtoi laittaa pikku pidot vieraanaan olevan tukholmalaisen sukulaisensa kunniaksi.
Tohtori Sandin oli myös siellä. Gabrielle ei ollut nähnyt häntä moneen viikkoon ja oli sinä iltana onnettoman uhkamielisessä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja keikaili hänen edessään kaiken iltaa, niin silmiin pistävällä tavalla, että muutkin vieraat sen huomasivat. Hän tunsi olevansa kiusaksi tohtorille, jonka väliin viehätysvoimallaan sai kiintymään itseensä, väliin taas omantunnon ääni hänet sai pysymään erillään Gabriellesta, joka kuitenkaan ei pitänyt väliä siitä, vaan jatkoi mistään huolimatta samanlaista menettelyä.
Sinä vuonna tuli sangen aikainen kevät; meren puoliset ovet olivat auki ja illan suussa, kun vieraat olivat juoneet kahvia, menivät kaikki puutarhaan kävelylle.
Gabrielle ja tohtori erkanivat heti muusta seurasta ja menivät erääseen lehtimajaan istumaan, jossa tuttavallisesti keskustellen viipyivät, kunnes kellon kilinä ilmoitti illallisen olevan valmiin.
"Tuo oli varmaan meille", virkahti tohtori levottomana ja nousi lähteäkseen.
"Nooh, ei nyt ole mihinkään kiirettä", vastasi Gabrielle vallattomasti, "istukaa toki vielä hetkinen, kenties emme enää toista kertaa olekaan tilaisuudessa puhelemaan. Te kysyitte miksi olen niin onnetoin?" jatkoi hän. "Tiedättekö, mitä on ikävystyä aikoihinsa, tuntea ikävöimistä ruumiinsa joka solussa, tuntea sitä kaikkialla, kotonaan, ihmisten keralla, joiden kanssa seurustelee, paikassa, jossa asustaa, jopa inhota kiviä ja puitakin ympärillään? Sellaista tunnen täällä Ryforsissa, ja senvuoksi olen onneton. Väitetään koti-ikävän olevan tuskallisimman tunteen, mitä on olemassa, vaan minä luulen, että on vieläkin vaikeampaa päivät päästään, tunnit tuntien perästä ikävöidä pois paikasta, jota vihaa…"
"Mutta", virkkoi tohtori levottomana ja epäillen, "suokaa anteeksi, että sanon suoraan, … avioliittonne … tarkoitan … miehenne…"
"Mieheni ja minä emme nyt ole minkään arvoisia toisillemme", puuttui Gabrielle puheeseen, epätoivon ilme kasvoillaan, "hän on kerrassaan sulkenut minulta elämänsä mielihalut, meillä ei ole mitään yhteistä, hän kulkee omaa latuansa, ja pakoittaa minunkin kulkemaan omaani…"
Kauhistuen lausui hän nuo sanat, jotka ensi kerran tulivat hänen suustaan. Olisi tehnyt mieli itkeä epätoivosta, niin kamalilta kuuluivat ne hänen korvissaan.
Samalla tulikin sahanhoitaja kiirein askelin heidän luokseen. Hän näytti olevan huonolla tuulella ja ojensi käsivartensa Gabriellelle niin päättävästi, kuin olisi mieluummin antanut hänelle ruumiillista kuria kohteliaisuuden osoituksen sijaan.