Työmiespuolueessa näkyi Robert huonosti onnistuneen lakon jälkeen myöskin kadottaneen entisen asemansa. Salaisen tyytymättömyyden johtajat ja ylläpitäjät eivät enää luottaneet häneen; heidän mielestään hän ratkaisevana hetkenä, lakkopäivän illalla sahan isännän keralla keskustellessaan, josta keskustelusta rahvaskin luonnollisesti oli saanut vihiä, ei ollut pitänyt heidän puoltaan. Todistihan sitä sekin, että heidän esimiehensä oli jälestäpäin usealle henkilölle sanonut pastorin sosiaalisten mielipiteiden enimmäkseen olleen tuulesta temmattuja, ja se että sahanhoitaja viime aikoina oli muuttunut kohteliaaksi pastoria kohtaan.
"Vaan papit ovat aina pappeja", sanoi Vester ylenkatseellisesti, "eivät ne koskaan uskalla puhua suutaan puhtaaksi, silloin kuin tarvittaisi!"
Itsestään selvä seikka on se, että Robertin luonne sellaisissa oloissa oli synkkä ja alakuloinen. Vähemmänkin tuntehikas luonne olisi kärsinyt siitä, että kaikkialla saisi osakseen kylmää ja epäluuloista kohtelua, hänelle siitä koitui todellinen kärsimys ja hermostuttava tuska, aivan kuin hänen sieluunsa päivät pääksytysten olisi pistelty tuhansilla neuloilla. Hänen elämänsä katkeruutta vielä lisäsi yhä yltyvä ruumiillinen heikkous; päänkivistys vaivasi melkein alituisesti, oli öitä sellaisia, joina hän ei ummistanutkaan silmää, vaan käveli kaiken yötä edes takaisin lattialla, tai loikoi pitkällään pää sohvan reunan nojassa, mitä tuimimpien tuskain vallassa.
Jos joku vieras olisi kiinnittänyt huomionsa Robertin ja Gabriellen väliseen suhteeseen, niin hän ei olisi havainnut mitään silmiin pistävää syytä sanoa sitä onnettomaksi, mutta hänestä olisi tuntunut ahdistavalta tuossa pikku pappilassa vallitseva mieliala. Talvella Gabrielle ei ollenkaan viihtynyt Ryforsissa, vaan olonsa siellä alkoi tuntua tukehuttavan tuskalliselta kuni vankilassa, ja päivät päästään kyti hänen mielessään ajatus, joka jo oli herännyt eloon heti ensi hetkessä hänen tänne saavuttuaan, nimittäin: "tänne on mahdoton ajan pitkään jäädä."
Niin, tätä oli todellakin mahdoton sietää — hän ei ollut vielä selvin sanoin maininnut Robertille tätä, mutta hän tiesi että ennemmin tai myöhemmin täytyi koittaa sen hetken, jolloin hän olisi sen tekevä. Tyhjä, toimetoin elämä näännytti hänen; luottamuksetoin avioliitto, kolkko koti, Robertin alituista kärsimystä osoittava ilme, joka täytti hänen tuntonsa välistä ylenmääräisellä hellyydellä ja epätoivolla, kun ei saanut ottaa osaa noihin sieluntaisteloihin, väliin taas vain kiusasi häntä — kaikki tuo katkeroitti ja raateli hänen sydäntään. Ainoakin ilo, joka hänellä tähän asti oli ollut Ryforsissa, oli nyt mennyttä: tohtori Sandin oli tänä vuonna pysynyt melkein aivan erillään. Tietäen syyn siihen, hän katsoi velvollisuudekseen hyväksyä tohtorin menettelyn, vaan kumminkin hänelle saattoi mielikarvautta se, ettei saanut tavata häntä. Aurellin perhe oli hänen ainoa, tuttavallisempi seurustelupiirinsä. Pikku pappila, lintuineen ja kukkasineen oli turvapaikka, jonka ystävällisten asujanten luo hän pakeni, silloin kun ikävystymisen tunne pääsi liian suureen valtaan. Siellä hän välistä painoi päänsä "täti kullan" olalle ja puhkesi itkuun, eikä kukaan kiusannut kysymällä miksi itki, kaikki vain hyväillen lohduttelivat.
Keväämmällä avoveden tultua lähti Gabrielle Robertin suostumuksella ensi laivassa kotiansa kesää viettämään: Robert oli useamman kerran pyytänytkin vaimoansa tekemään niin.
Elokuun lopulla palattuaan oli hän iloisemman ja terveemmän näköinen, ja puolisojen väli paranikin joksikin aikaa. Ero Robertista oli elvyttänyt eloon jo puoleksi hervonneet tunteet; kaukana hänestä, poissa Ryforsin raskaasta todellisuudesta, joutui hän jälleen nuoruuden muistojen valtaan, sai häntä ikävöimään. Vaikk'ei hän ikävöinyt kalpeaa, totista pappia, pieniä huoneita, joissa hän tavallisesti istui katsellen merelle, kaipasi hän entistä Robertia, jonka täytyi jälleen palata.
Mutta kiihtynyttä purkausta seurasi peloittava taantuminen. Ilosta, jota hän oli tuntenut nähdessään jälleen kotonsa, sisaruksensa ja ystävänsä, jopa anoppinsakin, oli vain seurauksena, että Ryfors sen sijaan tuntui yhä sietämättömämmältä, ja synkkä, totinen pappi, sen hajamielinen katse, väsymätön, kiusallinen työ tuntui kummitukselta, jota hänen oli vaikea saada pois mielestään, ja joka ennen pitkää poisti hänen muististaan nuorekkaat kuvat Säboholmin lehtokujasta.
"Mahdotonta, että voisin tätä kauvemmin kestää", kuiskaili hän öisin ja nyyhkien painoi kasvonsa päänalusta vastaan, "tästä täytyy tulla loppu … en voi jatkaa tällaista elämää … ilman tarkoitusperää, ilman harrastusta … ilman rakkautta, ilman toivoa…!"
Tällä tavoin kului syys ja talvi. Robertin ja Gabriellen välisen avioelämän luonne oli muuttunut; he olivat koettaneet pysyttää siinä onnellisuuden loistetta, vaan se ei kuitenkaan ajan pitkään onnistunut. Gabrielle esiintyi kylmänä ja välinpitämättömänä, vieläpä epä-ystävällisenä, ja Robert yhä itsepintaisemmin sulkeutui omaan itseensä.