Seisoessaan siinä kylmäverisen välinpitämättömyyden osoittaessa henkistä elottomuutta, sai siihen sijaan ulkonainen maailma, ympäröivä luonto, uuden harvinaisen merkityksen. Aineellisuus esiintyi äkkiä suurena ja mahtavana. Sen valtavat voimat, joissa hän siihen saakka oli luullut huomanneensa Jumalan ääniä, tuntuivat nyt hänestä mistään riippumattomilta, mahtavilta, ja täyttivät hänet kolkkouden ja yksinäisyyden tunteella. Mielikuvituksellaan tunsi hän tuon aineellisuuden voiman yhä enemmän ja enemmän kasvavan ja lisääntyvän. Hänestä tuntui kuin olisi saanut uuden aistin, jolla näki miten voimat hänen ympärillään elämöivät, nielivät, hävittivät… Kosken kohina muuttui tulvehtivaksi, rakennuksia raastavaksi, ihmisiä hautaavaksi kevätvirraksi… Jään ritinässä hän kuuli miten aalloissa kiljui ja kirkui olentoja, jotka menehtyivät niihin… Kaikkialla hävitystöitä — julmaa, välinpitämätöintä työn, toivon, elämän hävittämistä — ihminen vain kierteli salaperäisten voimain musertaman lastun lailla, kohtalon heittelemänä korkeudesta syvyyteen ja vihdoin alas tuntemattomaan, suureen pimeyteen…

Oikein puistalti ruumista ajatellessa, että tämä siis oli elämää, tällainen sattuman oikku… Tuollaisia turvattomia, surkuteltavia olentoja olivat ihmiset, hänen veljensä. Mutta muinainen intoileva osanottonsa ihmiskunnan kärsimyksiin oli kuin sammunut; kummallisen välinpitämättömänä hän seurasi tuota mielikuvituksen leikkiä, jota yhä kiihdytti yö ja yksinäisyys hänen ympärillään. Mitä hyötyä olikaan välittämisestä ja nurkumisesta? Jumalalta, rakastavalta isältä voi rukoilla laupeutta, mutta eivätkö kevättulva ja myrsky voi kuulla kaikkein epätoivoisimpiakin rukouksia? Oli vaan kaksi keinoa tarjolla: joko alistuu tai…

Uudelleen alkoi itsemurhan ajatus kiusata häntä. Hyppäys vaan — niin kaikki olisi lopussa, hänen väsyneet ajatuksensa löytäisivät levon, hävittävät, säälimättömät elämän voimat kuohuisivat hänen päällänsä, vaan mikään ei enää häntä häiritseisi eli tekisi levottomaksi. Miksi epäillä, miksei saisi tehdä loppua jo kerran alkaneesta kuolon taistelusta?

Vaan hänen mielessään liikkui jotain mikä asettui vastakynteen: sitkeä, kukistumatoin halu käydä kärsimyksiä kohti, pysyä paikallaan maksoipa mitä tahansa. Hänen luonnossaan, jonka tunteellisuus oli niin suuri että säädyttömyys, tai epä-ystävällinen sana sai hänet vapisemaan, löytyi rautainen tahdon lujuus, joka pakoitti hänet tällä hetkellä tekemään vastarintaa sekä sielun että ruumiin taisteluille.

"Ei", huudahti hän, "tahdon kestää! Vaikkei olisikaan olemassa Jumalaa ja vaikken koskaan enää voisikaan rukoilla vapahtajaani, vaikka taivas olisikin tyhjä, vaikka ijäinen elämä olisikin vaan paljas satu, yksi pysyy kuitenkin paikallaan: täytyy olla parempi menetellä oikein, kuin menetellä väärin, täytyy olla parempi kaatua paikallaan kuin pötkiä pakoon. Minä tahdon pysyä paikallani, kunnes kaadun!"

Hän teki käännöksen ja lähti sillalta astumaan kotia päin. Vähitellen hänessä pääsi vallalle tyyneyden ja surumielisen tyydytyksen tunne, jota melkein voi verrata siihen, jota täytyy tuntea sairaan, kun hän pitkällisen tuskan perästä päättää lääkärillä leikkuuttaa sen jäsenen, joka on ollut syynä hänen kärsimyksiinsä.

Tosin hän nyt oli raajarikko — hengellinen raajarikko; hänestä oli raastettu jotain, uskon ja rukouksen siivet olivat poissa; mutta olihan taistelu ainakin sillä haavaa lopussa, nyt hän vihdoin saisi hetkeksi lepoa.

XVI.

Robert ei saarnannut lähinnä seuraavina pyhinä. Vaan hänen ei ollut tarvinnut pyytää virkavapautta, sillä kaupungin kappalainen, pastori Strand ja eräs toinen varapastori hoitivat hänen virkaansa sill'aikaa.

Hänen kivuloisuutensa, joka oli lisäytynyt siinä määrässä, ettei hän moneen päivään voinut lähteä huoneestaan, sanottiin hänen äkillisen toimettomuutensa syyksi; toistaiseksi hänen siis ei tarvinnut kellenkään puhua siitä käänteestä, joka oli tapahtunut hänen elämässään, ja joka tästälähtien kaikissa tapauksissa teki hänet mahdottomaksi julistamaan Jumalan sanaa.