Vihdoin tulikin tuo ulkonainen sattuma, joka oli omansa täydentämään hävitystyön hänen sisimmässään.
Kirjanpitäjä Sidvall muutamine uskontovereineen oli pannut toimeen kokouksen lähetyshuoneessa, erään tunnetun saarnamiehen sinne saavunnan johdosta, vaan omantunnon syistä he eivät tahtoneet Robertia mukaan. Hänen horjuva uskon-kantansa ei näet nyt enää ollut mikään salaisuus: se oli päinvastoin niissä piireissä, joita uskonnolliset asiat innostivat, pysyväisenä puheen aiheena, eikä tätä nykyä koko Ryforsin yhteiskunnassa ollut sitä henkilöä, jonka nimi niin usein olisi kuulunut kaikkien suussa, kuin Robertin, ei ollut ketään, joka niin usein olisi ollut milloin säälin, milloin moitteen aiheena. Sidvallin mielestä oli tällaisten olosuhteiden vallitessa sekä pastorille itselleen että muillekin parasta, että hän pysyi poissa kokouksesta, semmoisesta kuin tämä, johon osaaottajat olisivat mitä tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa; hän itse ei muka hyötyisi mitään siitä mitä puhuttaisiin, eikä voisi teeskentelemättä ottaa osaa keskusteluihin, toisia taas hänen läsnäolonsa ja hänen äänetöin arvostelemisensa häiritseisi. Kokouksen toimeenpanijain kesken syntyi innokas neuvottelu; useimmat myönsivät Sidvallin olevan oikeassa, mutta muutamat pelkäsivät loukkaavansa, toisten mielestä taas oli käytettävä kaikkia käsissä olevia keinoja, joilla pastoria voisi saada uskoon, mutta Sidvall ystävineen piti puoltaan ja pääsikin vihdoin voitolle.
Robertille siis ei ilmoitettu mitään kokouksesta; se pantiin toimeen salavihkaa, ja koetettiin mikäli mahdollista, ettei pastori saisi tietoa siitä. Vaan se luonnollisesti ei onnistunut; jo useita päiviä ennen kuin kokous oli pidettävä, tiesi Robert sen, — ja ne jotka luulivat hänen tulevan loukatuksi, eivät olleet erehtyneetkään luulossaan.
Mutta miten syvästi hän loukkaantui, siitä heillä ei ollut aavistustakaan. Hän aivan vavahteli tuskasta ja mielikarvaudesta; noin pitkälle siis oltiin tultu — hän, paikkakunnan pappi, eroitettiin uskovaisten yhteydestä, häntä osoiteltiin julkisesti uskottomana, uskon hylkyrinä…
No niin, kun kerran tuollaista oli voinut tapahtua, niin mitäpä hänellä enää olikaan siellä tehtävää? Hänen kokouksesta sulkemisensa polttaisi häneen seurakuntalaistensa silmissä jäljen semmoisen, että hänen oli mahdoton enää saarnata. Kaikki oli mennyttä — ulkonaisetkin siteet olivat katkenneet, nuo siteet jotka olivat olleet hänen viimeisenä pelastuksen toivonaan. Vuotta aikaisemmin hän olisi voinut kestää tuon häväistyksen näennäisen levollisena; nyt se sattui hänen sairaaseen sydämmeensä voimalla, joka sai hänet lannistumaan.
Oli sumea talvi-ilta. Robert tiesi, että kokouksen piti alkaa seitsemältä, ja mistään huolimatoin uhkamielisyyden ja kostonhimon tunne, niin suuresti eriävä hänen tavallisesta säädyllisyydestään, pakoitti hänet saamaan aikaan lähtemään lähetyshuoneelle saakka, ainakin näyttääkseen vastustajilleen, että hänellä oli selvillä, millä tavoin häntä vastaan oltiin menetelty. Hänen vastaansa tuli useita kokoukseen aikovista. Niitä ylimalkaan näkyi hänen näkemisensä vähän nolostavan; jotkut menivät toisaalle päästäkseen häntä tervehtimästä, toiset taas kääntyivät, pelkurimaisuudesta, jota sittemmin katuivat, syrjään, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Kirjanpitäjä Sidvall tervehti niin levollisesti, että rauhattomuus Robertin mielessä yhä yltyi. Tuossa järkähtämättömässä tyyneydessä hän luki oman tuomionsa, ankaran, lepyttömän tuomion, josta hän joutui aivan haltijoihinsa.
Poikettuaan lähetystalolle vievältä tieltä, nopein askelin kiiruhtaessaan "katua" pitkin, hän itse huomasi kauvan pelätyn käännekohdan olevan lähenemässä. "Tekopyhät, sydämmettömät", kaikui hänen tunnossaan ääni, joka oli niin vihlasevan katkera, että häntä oikein puistatti, "ulkokullatut, jotka saarnaatte mestarinne oppia, vaan elämässänne teette sen tyhjäksi. Se, joka etsii totuutta … joka on tahtonut antaa henkensä veljiensä edestä, se joutuu epäilykseen … kadotukseen … ihmisten ylenkatseen alaiseksi … Jumalan hylkäämäksi… Ja se joka julistaa rakkauden oppia ja ylenkatseellaan murtaa kärsivän veljen … se … se saa kutsua itseänsä Jumalan lapseksi … saa elää onnellisena tunnon rauhassa… Minua … minua raatelevat tunnon tuskat, kuin pahinta rikoksen tekijää … ja ne saavat sanoa Jumalan isäkseen, ovat hänen lapsiaan, pelastettuja ja onnellisia … ja minä … minä olen kirottu … kadotettu … kadotettu…"
Hän kiiruhti kulkuaan ja meni tietä pitkin sillalle. Hänen aivossaan pyöri ajatuksia, joilla ei olleet juuri mitään keskinäistä yhteyttä, Milloin ne liitelivät menneisyydessä itsepintaisesti vastustaen entisiä vanhurskauspyrintöjä, sen kieltäymyksiä; milloin taas lensivät kauvas Gabriellen luo nuhtelevasti huudahtaen: "sinäkin olet minut pettänyt, lupasit rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä ja nyt … ja nyt…" Toisinaan ne taas yhtyivät ruikutellen rukoilemaan: "Eikö siis ole mitään pelastusta … onko Herran hyvyys, Herran laupeus aivan lopussa…?"
Pilvinen taivas teki illan pimeäksi ja kolkoksi. Virta pauhasi levottomasti, ja lahdelta kuului tuon tuostakin elpyväin kevään voimien rikki murtaman jään ritinä. Robert seisoi sillalla käsivarsillaan nojaten kaidepuuta vasten ja katseli majakkaa, joka pimeän halki pilkotti kaukana ulapalla; oikealla puolen seistä törrötti rannalla vanha, rappeutunut sulatusuuni, joka mustine ammottavine aukkoineen näytti kummallisen suurelta ja kamalalta; sieltä väitti kansa hämärässä kuuluvan vasaran kalketta tai näkyvän säkeniä säihkyvän pimeän tullessa…
Hetki toisensa jälkeen kului, ja Robert seisoi yhä paikallaan, milloin tuijottaen kuohuvia aaltoja, jotka kiskoivat tukkia mukaansa, milloin taas kiinnittäen katseensa majakan pieneen kirkkaasti välkkyvään valoon. Hänen mielensä raju rauhattomuus oli vähitellen tyyntynyt ja melkein levollisena hän hiljaisuudessa kuunteli miten hänessä vihdoin menivät murskaksi lahonneet sirpaleet lapsuutensa uskoa, jonka vaikutuksesta hän kuusitoistavuotiaana nuorukaisena ihastuksella oli lausunut: "Herra, jos sinä vain minulla olet, niin en taivaasta enkä maasta välitä."