Robert painoi kädellä otsaansa ja ummisti silmänsä.
"Välistä", jatkoi hän ottamatta huomioon ystävänsä puhetta, "on kiusaus niin voimallinen, levon kaipuu niin sietämätöin, etten luulisi voivani odottaa … väsymys niin kova, etten edes toivo ijäistä elämää … vaan ainoastaan lepoa … jäljettömiin häviämistä … kummallinen, erinomainen olemassa olo … olisiko siis tarkoituksesi vain saada minut tälle kannalle … riistää minulta kaikki, vieläpä tämäkin … viimeinen … ainoa … suurin… Ilo … ilo … ihana, ihmeellinen sana … joka koko elämäni ajan olet liidellyt edessäni kuni loistava suvenkorento, jota en ole voinut saada kiini … ilo puolison rakkaudesta … ilo taiteessa, kauneudessa, luonnossa … ilo työssä … kaikkialta olet ilkkuen paennut… Mutta yhdentekevää … en sure sitä, että nuoruuteni rajut, romantilliset unelmat ovat menneet. Mutta viimeinen, ainoa, ilo, jonka Kristus lupasi väsyneille ja raskautetuille sieluille, ilo Jumalassa, pakenetkohan sinäkin … petätköhän minut?…"
Nojautuen sohvan laitaan, hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten.
Pastori seisoi vieressä ja pudisti surumielisesti päätään.
"Ystävä parka … ystävä parka", sanoi hän kyynelsilmin, "tyynny … koeta rauhoittua … rauhoittua… 'Jos rauhassa olisitte, niin teitä autettaisiin' … se on ainoa neuvo, minkä voin sinulle antaa. Aah, tällaisina hetkinä nähdessään toisen tuskia, ei toinen ihminen kykene mihinkään. En edes voi seurata sinua taistelun melskeeseen; tuossa sielujen Jakobin-taistelussa on tuo ihmeellisen suuri ja peloittava seikka, että meidän aina täytyy olla siinä, kuten kuollossakin Jumalan kanssa kahden kesken. Ei kukaan, ei kukaan ole koskaan ollut toisen vieressä sielun sydänyön hetkenä. Yhden asian vain, rakas veli, tahdon lausua sinulle lohdukkeeksi. Sinun korvissasi se ehkä kuuluu eriskummaiselta, mutta totta se vain on; nyt olet likempänä Jumalaa, kuin silloin, kun olit ylistetty, oikeauskoinen saarnamies Tukholmassa ja houkuttelit kansaa joukottain Herran huoneeseen. Ja sitä likemmäksi lähenet, kuta enemmän epäilysi lisääntyy, ja kun olet joutunut aivan epäilyksen pohjalle, kun sinulta on mennyt kaikki se mitä sanot uskoksesi, niin silloin on pelastus hyvin lähellä." — — —
Tuon tapaisten keskustelujen jälestä tunsi Robert aina jonkin aikaa mielensä rauhaisammaksi.
Mutta tuo helpoituksen tunne, joka vain koski hänen mielikuvitustaan, eikä sielun elämätään, haihtui taas pian jättäen hänet tavanmukaiseen murtuneeseen tilaan.
Yhteen aikaan hän koki, itsekään olematta selvillä siitä, mistä syystä, lähetä heränneitä. Näytti siltä, kuin häntä olisi haluttanut koettaa vielä viimeisen kerran heidän kanssaan seurustelemalla elähyttää sammuvaa uskoansa. Hän kävi heidän kokouksissaan, istui niissä myöhään iltaan ja puhui kunnes epäilyt taukosivat, niin että hän niistä lähtiessään viilistä oli onnistunut puhaltamaan sammuvan kipinän hetkiseksi näennäiseen eloon.
Samalla kertaa hän tunsi ihmeellistä kiukkua uskovaisia kohtaan. Ne vetivät häntä puoleensa, hän ei tullut toimeen ilman heitä, mutta heti kun hän taas jäi yksin, tunsi hän vain ylenkatseellista, kadehdittavaa vastenmielisyyttä. "Tuollaista järkähtämätöntä, harkitsematonta uskoa, joka ei edes suvainnut puheluakaan, ei voi suosia muu kuin ymmärtämättömyys tai teeskentely" — niin hän tavallisesti ajatteli — ymmärtämättömyys, tiedon puute, jota edusti Daniel ystävineen, teeskentely, kirjanpitäjä Sidvallin ja hänen henkiheimolaistensa edustamana. Syvällisemmälle ja todellisemmalle luonteelle olemassa olo ei olekaan muuta, kuin epäilystä, tai suorastaan kieltämistä. Jos hän sattui huomaamaan pienimmänkään tahran heidän elämässään, tai kuulemaan jostain virheestä, jonka joku heistä oli tehnyt, niin silloin hän tunsi uhkamielistä riemastusta ja ajatteli itsekseen: "tiesinhän sen … juuri niin kävi kuin olin aavistanut … kaikki on mädännyttä, kavalaa … onttoa…" Jonkunlaisella ilkeällä nautinnolla hän vertaili omaa, itsensä kieltävää, hurskasta elämäänsä esimerkiksi kirjanpitäjä Sidvallin elämään, joka oli ankaran heränneen puolueen, minkä yhteydestä Robert jo alun pitäin oli pois sulettu, keskustana. "Minä ahkeroitsen ja teen työtä — taistelen ja kärsin", ajatteli hän melkein uhaten, "olen uhrannut kaikki veljieni hyväksi, noiden vähimpäin, jotka Jumala erityisesti on uskonut meidän huomaamme, elämäni on aivan tahratoin — ja minulta Jumala piiloutuu, minun osakseni ei tule muuta, kuin epäilystä ja lohduttomuutta. Ja tuollainen jokapäiväinen, itsekäs ihminen, jonka pääpyrintönä on rahojen kokoaminen itselleen ja perheelleen, hän saa osakseen Jumalan armoa, hän saa ylvästellä siitä, että on Jumalan lapsi, valittu ja armoitettu. Onko siinä järkeä … onko siinä oikeutta … onko rakkautta, jos sinua Jumala on olemassa ja jos sinä olet isä, joka pidät huolta lapsistasi? Ei, ei, sehän vain on mielikuvitusta, pilantekoa, ihmisten työtä kaikki tyyni…"
Niin kului kuukaus toisensa jälkeen, ja Robert taisteli yhä hurjalla itsepintaisuudella uskonsa puolesta, joka oikeastaan jo olikin kuollut, ja josta vain oli jälellä pirstaleita, jotka siihen sijaan, että olisivat tukeneet häntä, myrkyttivät ja sekoittivat kaikki.
Nykyään oli hän sellaisessa toivottoman epäilyksen tilassa, että hehkuvan uskon kipinän olisi kyennyt sammuttamaan vähäpätöisinkin tapahtuma. Hänen asemansa oli samanlainen kuin sen, joka seisoo kuilun partaalla, ja jolta tasapainon voisi viedä takaa tuleva tuulen henkäys, tai jonka muutaman hietamurun irtautuminen jalkojen juuresta saisi syöksymään pohjattomaan syvyyteen.