"Ken ei sitten voi joutua taistelun pauhinaan, jos vaan päästää irti ankkurin!" keskeytti pastori Strand innokkaasti. "Onko mielestäsi tosiaankin minun asemani niin tyydyttävä, ettei minullakin, jos vaan tahtoisin, olisi valittamisen syytä? Onko mielestäsi minulla kirkon palvelijana ollut niin paljon edistystä, kun neljäkymmentä vuotta olen kököttänyt varapastorina täällä kaukana Norrlannissa? Vaan katsos, minä olen ollut liian röyhkeä, liian suora ja kunniallinen, sellaisesta eivät asianomaiset pidä. Et kai usko, että on moni täälläkin, joka moittii minua, joka esimerkiksi on vihainen siitä, että minä soitan viulua. Daniel vanhuskin, tuo kunnon mies, vaikk'ei tosin minua tuomitsekaan, kuitenkin eräänä päivänä virkkoi minulle: 'kyllä minä luulen, että pastorin omalletunnolle olisi edullisempaa soittaa viulupelillään jotain totisempaa, eikä vaan kevytmielisiä polskia.' 'Kevytmielisillä polskilla' tuo raakalainen tarkoitti erästä Haydin menuettia! Niin, niin, niin", jatkoi pastori vetäen pitkän huokauksen, "niin se on, niin se on; eihän minunkaan maallinen menestykseni ole niin kehuttava, ettei minultakin voisi päästä epäsointuja, jos vaan tahtoisin kosketella niitä säveleitä. Totta on se, että … perhe-onnettomuudesta, joka sinua on kohdannut — siitä minä olen varmasti vapaa, mutta en juuri pitäisi kadehdittavana sitäkään, että saa istua kuni mikäkin suuri yksinäinen lintu tässä huoneessa, eikä koskaan ole tiennyt miltä tuntuu, kun saa kuulla pikku muijan murusen sanovan että on hänelle mieleinen."
Robert hymyili. Pastorin pilapuhe ilahdutti häntä ja poisti hänen omat, synkät ajatuksensa. Oli niin koomillisen liikuttava tuo vertaus "suuresta, yksinäisestä linnusta", joka istui kesä-illoin huoneessaan, soitellen viuluaan myöhään yöhön…
"Niin, niin, niin", lisäsi pastori, puhuessaan yhä kävellen, "elämä on todentekoa meille jokaiselle ja kaikkien meidän on oltava selvillä Herramme kanssa huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat tai lörpöttävät meistä. Itsekin valitat huonosti onnistuneen hyödyttämis- ja auttamis-yrityksissäsi?"
"Niin", virkkoi Robert äskeisellä katkeralla äänellä, "siinä olet oikeassa, sitä minä todellakin valitan. Jollen olisi niin suruinen, niin minusta näyttäisikin naurettavalta se, että ihmiset ymmärtävät minua väärin ja kääntävät minun kunniallisimmat yritykseni pahimpaan päin. Mitä hyötyä minulle esimerkiksi on lähtenyt ponnistuksistani kohottaa työmiehiä ja parantaa heidän asemaansa? Ei mitään muuta kuin se, että ovat tyytymättömämpiä ja rauhattomampia kuin ennen. Etkö usko että Bångin kapakka yhä houkuttelee enemmän kuin lukusali, jonka minä sellaisilla uhrauksilla heille järjestin? Siksipä väliin arvelenkin että sille, joka koettaa parantaa veljiensä asemaa ja johtaa heitä totuuden tielle, joka taistelee sorrettujen puolesta ja koettaa herättää ihmisiä paatuneesta itsekkyydestä, että sille olisi marttyyrin kunnian sijaan pikemmin annettava narrin nimi. Jos ei olisikaan ollut olemassa eräs — hän jota, epäilyksestäni huolimatta, en koskaan lakkaa rakastamasta — niin aivan varmaan en ollenkaan empisi sanoessani narrin nimen!
"Suo minun selittää se asia", sanoi pastori Strand seisattuen Robertin eteen ja ottaen piipun suustaan. "Narrin nimen ansaitsee se, joka tekee kaiken hyvän, jota mainitsit, ja sillä välin ajattelee menestystä; kunnian taas se, joka työskentelee ainoastaan mestarinsa vuoksi ja Fenelonin herra sanoo: 'uskollinen tehtävässäni … huolehtimatonna menestymisestä.' Sellainen on sen asian laita. Vaan saanko nyt sanoa jotain sulle suoraan?"
"Kyllä … saat, luonnollisesti", vastasi Robert hiukan kärsimättömästi.
"No, silloin minä neuvon sinua joksikin aikaa keskeyttämään työsi. Ota hiukan lomaa ja matkusta. Nykyään olet kokonaan säännöttömässä mielentilassa ja siitähän on luonnollisesti seurauksena, etteivät pyrintösi onnistu, etteivät saarnasi tuota siunausta ja että terveytesi sen ohessa turmeltuu perin pohjin."
Robertin muoto synkistyi. Pastori oli koskettanut arkaan kohtaan.
"Niin. olet oikeassa", vastasi hän kolkosti, "tiedän, että saarnani nyt, kuten aina, ovat hedelmättömiä. Mutta nykyisin ne ovat minulle pelastuksena. Jos herkeän saarnaamasta, niin katkeaa viimeinenkin side; joka minua kiinnittää määräämällä, että täytyy uskoa ja silloin minä ilman pelastusta lankean täydelliseen epäilykseen. Oi! ystäväni", lisäsi hän ja hänet valtasi uudelleen harras mieliala, "sellaista mielentilaa kuin minun, ei voi sanoin selittää. 'Kyntömiehet ovat kyntäneet ja piirrelleet selkääni pitkiä vakoja' … kaikki, kaikki on minulle kiusaksi. En voi ajatella menneisyyttä, se tuntuu minusta pitkältä erehdyksistä ja valheista kokoon punotulta köydeltä, nykyisyys on käynyt minulle sietämättömäksi ja tulevaisuus kauhistuttaa minua. Luonnon ja elämän koko ihanuus, joka ennen tuotti minulle niin paljon iloa ja lohdutusta, vaikuttaa nyt tuskan tunteen, sellaisen jota en voi kielin kertoa… Juohtuu mieleeni eräs kuva Goethen Faustista, jossa enkelit viskelevät ruusuja demooneja vastaan, jotka koettavat valloittaa Faustin sielua, mutta ruusujen sataessa muuttuvatkin metalliksi. Samoin on minun laitani. Kun näen tai kuulen jotain ihanaa — runo, jota luen, kaunis auringon lasku, kaikki se polttaa minua siihen sijaan että lieventäisi tuskiani. Niin … niin … olet oikeassa, kun sanot, että minun pitäisi luopua virastani … mutta ei siinä kyllin … minä luopuisin kaikesta … katoaisin … ja jollei minussa vielä olisi jätteitä uskosta … niin…"
"Vait", keskeytti pastori melkein ankarasti ja varoittaen ojensi kätensä Robertia kohden, "älä lausu sellaisia sanoja. Kukin meistä, joka on kärsinyt ja taistellut, on kai osaksi tuntenut kiusaavan ajatuksen, joka epätoivon hetkenä valtaa sielun. Mutta tuollaisia sanoja ei sovi lausua."