Usein uudistuvana unelmana hän myöskin näki Gabriellen kuolleena. Hän ajatteli usein kuolemaa, vaan enin omaa kuolemaansa; heikko terveytensä sai hänen luulemaan, ettei se enää voinut olla kaukana. Mutta unissaan hän aina puuhasi Gabriellen kuoleman kanssa. Välistä hän näki hänen lähestyvän vuodettaan — tiesi hänen kuolleen, sillä itse oli muka haudannut hänet ja heittänyt multaa kirstulle — mutta hän hymyili ja puheli kuten ennenkin, ja hän tunsi ihmeellisen ilon riemastuksen, vaan samalla kertaa, pelvon vavistuksen nähdessään hänet… He muka kävelivät yhdessä pitkin laajaa, kaameaa kangasta. Vaan kun hän käännähtää, on Gabrielle äkkiä kadonnut, ja vaikka hän huutaa ja hakee kuinka hyvänsä, vaikka hän rukoilee ja vääntelee käsiään, pysyy hän vain poissa… Ja herätessään helmeilee kylmä hiki otsallaan, ja hän nyyhkii lapsen tavoin ikävästä ja tuskasta…
Sinä talvena hän oli tavallista enemmän yksinään, ei koskaan hakenut kenenkään seuraa, mutta väliin hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suu puhtaaksi ja saada osakseen jonkun ihmisolennon myötätuntoisuutta ja osanottoa; silloin hän lähti Aurellille pastori Strandin luokse, joka olikin ainoa henkilö Ryforsissa, kenen kanssa hän oli tehnyt lähempää tuttavuutta. Tunti toisensa jälkeen kului keskustellessa pastorin huoneessa, jolloin Robert istui keinutuolissa tai sohvan kulmassa, ja pastori käveli edestakaisin lattiaa pitkin piippu hampaissa. Silloin useinkin heidän keskustelunsa sai tuollaisen tuttavallisen leiman, jonka painaa molemminpuolinen huomio siitä, että on toistaan täysin ymmärretty, joka purkaa kaikki tunteen sulut ja saa kaikkein itseensä sulkentuvaisimmankin avaamaan sydämmensä. Ei kukaan, joka vain pintapuolisesti tunsi Robertia, joka vain oli tottunut näkemään hänet hiljaisena, tyyneenä, kasvoissaan hillitty ilme, joka oli hänelle niin omituinen, olisi tuntenut tuota intohimoisen liikutettua miestä, joka sanojaan punnitsematta, vähääkään välittämättä siitä, miten katkeria ja pistäviä ne olivat, arastelematta syyti esiin epätoivoisen sydämmensä rauhattomia ajatuksia.
Pastori Strand ei puhunut mitään Robertin purkaessa tunteitaan; hän vain käveli edestakaisin pitkin lattiaa, hiukan hajamielisenä tuijottaen eteensä. Oikeastaan hän ei paljon kuunnellut Robertin puhetta, sillä hän tunsi jo edeltäkäsin sen pääasiallisen sisällön, mutta hän tiesi ystävälleen olevan helpotuksen, saadessaan puhua suunsa puhtaaksi, ja antoi sen vuoksi hänen pitkittää.
Robertin vähän aikaa vaiti oltua, vastasi pastori kävelyään keskeyttämättä:
"Rakas ystävä, minuun koskee kovin kipeästi, kun kuulen sellaisia sanoja sinun huuliltasi. En tosiaan olisi luullut noin pitkälle mentävän. Mutta on olemassa eräs seikka, joka hiukan lohduttaa minua. Henkilöt, joilla on sellainen herkkä mielikuvitus kuin sinulla, katsovat kaikki mitä pahimmalta puolelta. Valittelet esimerkiksi olevasi yksin…"
"En valittele", keskeytti Robert katkerasti, "minä vain vahvistan tosi-asian. Ja jos sanot suoraan, niin ethän voi väittää kenenkään muun olevan niin ihmisistä erillään kuin minun? Valtion kirkko, johon vielä kyllä kuulun, epäilee minua, ja tarvittaisiin vain, että kerrankin saarnaisin sen mukaan, mitä uskon ja ajattelen, niin minut eroitettaisiin virastani. Vapaakirkolliset, heränneet kammoen ylenkatsovat minua. Työläispuolue ei luota minuun, se luulee minun koettavan kulkea keskitietä, ja sivistyneet pitävät minua sosialistina ja radikaalina, jonka kanssa eivät mielellään tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä. Oma vaimoni…"
Hän oi päässyt pitemmälle, ääni petti ja hän kääntyi äkkiä poispäin.
"Ystävä parka", sanoi pastori Strand pannen suuren kätensä Robertin olalle, "minuun koskee kipeästi … kovin kipeästi… Mutta — oletko ajatellut sitä, että on ollut eräs, joka on ollut vielä yksinäisempi kuin sinä, eräs jonka kaikki puolueet, kaikki ystävät pettivät, joka epätoivon vaikeimpana hetkenä tunsi itsensä Jumalankin hylkäämäksi? Ja oletko ajatellut sitä, että kaikkein, jotka tahtovat taistella kunniallista elämän taistelua, kaikkein jotka rehellisesti seuraavat omaa vakaumustaan, täytyy kulkea mestarinsa jälkiä ja olla yksin? Kaikilla puolueilla on enemmän tai vähemmän petosta, ja jos sinä haet tukea jossain puolueessa, niin et ole vapaa petoksesta sinäkään. Surullista on olla yksinään, raskasta ja surullista monta kertaa, tiedän sen omasta kokemuksesta, vaan kun polttavin puolipäivän helle on ohitse, ja ilta joutuu ja mieli alkaa tulla tyyneeksi ja rauhaisaksi, niin silloin on ihanaa, silloin tuntuu sanomattoman ihanalta, suloiselta ja autuaalta, kun voi sanoa: vaillinaista ja puutteellista on monessa suhteen ollut, mutta sen tiedät sinä, Herra, ett'en koskaan ole valehdellut, en koskaan lausunut sanaakaan tai astunut askeltakaan sydämmellisintä vakaumustani vastaan. Katsos Wallner, tahdon mieluummin voida sanoa sen, kuin olla maailman ja sen mahtavien kunnioittama ja ylentämä!"
Pastori Strandin silmistä loisti lapsekkaan onnellinen ilme, ja puheensa vahvikkeeksi hän taivutti toista kättään.
"Niin, on todella ihanaa, kun voi sanoa niin", vastasi Robert surumielisesti hymyillen, "vaan sille, joka paraillaan on taistelun melskeessä ja epävarmana sen päättymisestä, käy yksinäisyys sietämättömäksi…"