Gabriellen tukholmalaisten ystävien ja tuttavain kesken pidettiin syynä hänen kauvan kestävään vierailuunsa osittain se, että hän halusi tervehtiä perhettänsä, osittain hänen heikko rintansa, joka ei sietänyt Norrlannin ilmaa — mutta Ryforsissa, jossa ei kukaan huolinut ajatella mitään kiertosyitä Gabriellen pitkä-aikaiseen poissa-oloon, ja missä juoruilla luonnollisesti oli sen seikan kanssa paljon tekemistä, tiettiin heti, että papin rouva oli lähtenyt sieltä sen vuoksi, ettei viihtynyt Ryforsissa eikä elänyt sovussa miehensä kanssa. Ja kun vähitellen Ryforsilaisten kesken levisi koko joukko erityisseikkoja Robertin ja Gabriellen välisestä suhteesta — etenkin se, etteivät he olleet kirjevaihdossa — niin useimmat empimättä lausuivat mielipiteenään sen, ettei Gabrielle enää koskaan tulisi sinne, ja että se epäilemättä olikin parasta, ei ainoastaan hänen miehelleen, vaan koko seurakunnallekin.

Ja kun poissaolijasta oli julistettu sellainen kuoleman tuomio, jätettiin hän rauhaan; enemmän paikkakunnalliset tapahtumat vähitellen syrjäyttivät tuon tarkoin harkitun puheen aineen.

XV.

Aniharva huomasi Robertin ulkomuodossa tai esiintymistavassa mitään muutosta, siitä lähtien kuin Gabrielle oli hänet jättänyt. Hiljainen ja totinen hän oli ollut aina viime vuosina, ja oli yhä vieläkin, mutta puhuessaan jotain, mistä hän oli huvitettu — puhuessaan jostain aineesta, johon oli innostunut, tai kulkiessaan tuvasta toiseen, tai jollekin ystävälleen tehdessään selkoa jumaluusopillisesta teoksestaan, jota hän paraikaa valmisteli — silloin saattoi hän vielä kiihtyä ja elpyä kuni ennen.

Ulkopuoleen nähden hän siis oli jokseenkin entisensä näköinen, vaan hänen henkisessä elämässään oli ero Gabriellesta ja kaikki ne sielun taistelut, jotka olivat olleet seurauksena siitä, saaneet aikaan valtavan täristyksen. Uskonnolliset epäilykset, joita vastaan hän kauvan oli taistellut, saivat tähän aikaan hänen sielussaan uuden voimakkaan jalansijan. Kiihkeä toivomuksensa taipua Jumalan tahdon mukaan, saada tyyntymään sielunsa epätoivoinen rauhattomuus, muuttui vähitellen rauenneeksi tyytyväisyydeksi, joka, vaikkei hän sitä aavistanutkaan, vähimmästäkin ulkoa tulevasta puuskasta, veisi täydelliseen epäileväisyyteen.

Entistä innokkaammin hän nyt alkoi hoitaa papin tehtäviään, erittäinkin toimintaansa, seurakunnan sairasten ja köyhäin keskuudessa. Mutta itseensä hän ei koskaan ollut tyytyväinen; vihdoin hän sai omituisen päähän piston, sellaisen ettei muka koskaan toiminut kylliksi, vaikka olisikin puuhannut kuinka paljon tahansa. Illoin, silmäillessään kulunutta päivää ja tarkastaessaan itseään tuli hän aina surumieliseksi ja alakuloiseksi. "Mitä olen tehnyt." huokaili hän tavallisesti, — "en mitään, en niin mitään. Koko päivä, niin monta kallista hetkeä on kulunut, ja miten olenkaan ne käyttänyt?"

Toinen päivä toi tullessaan uusia ponnistuksia, joilla hän koetti tyydyttää vaatimuksia, jotka itsensä suhteen teki yhä suuremmiksi, tuskallisia yrityksiä saavuttamaan tilaisuutta kieltäytymiseen ja kaikkeen, mitä vaan suinkin saattoi kutsua ylellisyydeksi tai hyväksi toimeentuloksi. Hän tunsi omantunnon tuskia siitä, että vuode oli liian pehmeä, tai ruoka liian hyvin laitettu, ja kurittaakseen itseään, lähetti hän välistä päivällisensä köyhille ja söi jonkun työläisperheen luona.

Saarnaajan toimikin oli käynyt hänelle raskaaksi, useinpa tuskalliseksikin työksi, joka ei juuri koskaan häntä tyydyttänyt. Joskus, tavatessaan jonkun saarnan-aiheen, josta hän ennen muinen oli saarnannut vakaumuksen lämmöllä, ja koettaessaan käyttää sitä, tunsi hän kauhukseen kuinka se lohkesi kappaleiksi hänen käsiinsä, joten koko tuo ihana, runsas aine oli tomuna ja pirstaleina hänen jaloissaan. Välistä hän taas onnistui saamaan sellaisia aiheita, joista oli huvitettu, hän innostui, kuten ennen, ajatteli tarkoin saarnansa ja harkitsi joka kohdan aineesta, mistä aikoi puhua. Vaan silloin kävi hänen useimmiten niin, että valmistettuaan kaikki ja ollen juuri innostuneimmillaan tekemään kuulijoilleen selvää jonkin opinkappaleen uudesta käsitystavasta, hänelle salaman tavoin lensi päähän ajatus, että olisi mahdotointa pitää semmoista saarnaa tulematta poistetuksi viralta.

Silloin hän väliin uhalla uskalsi koettaa ainakin jossain määrin päästää valloilleen mielessään liikkuvat järkiuskoiset ja maailmaa mullistavat ajatukset, vaan siitä oli vain seurauksena yleiset moitteet, lisäytyvä mielikarvaus heränneiden puolelta, uhkauksia ja nimettömiä kirjeitä, joissa uhattiin viralta panoa, vieläpä pistäviä sanomalehtikirjoituksiakin. Jos hän taas menettelisi päinvastoin, hilliten rauhattomia ajatuksiaan, eikä antanut saarnansa siirtyä rahtuakaan ahtaimpien opinkappalten viitoittaman rajan ohi, niin siitä oli vain seurauksena itsensä ylenkatse ja epäilyksen lisäytyminen.

Talven pitkään pukeni hänen sieluntilansa. Hän työskenteli taukoamatta, kuumeentapaisemmin. Yhä enemmän joutui hän ilottoman harrastuksensa orjaksi, koettaessaan keräillä hyviä töitä, saavuttaa täydellisyyttä, mikä kumminkin aina pakeni häntä. Öisin häntä vaivasivat kummalliset, kamalat unet; hän heräsi usein siitä, että luuli putoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja vihdoin selvittyään unelmastaan, hänellä vielä kauvan oli jälellä huimaava tuska, jota tunsi, viimeisen jalansijan altaan luisuessa ja älytessään auttamattomasti vajoavansa…