Eikä kumpikaan tiennyt, kuinka kauvan siinä istuivat. Robertin mielessä kuvastui koko entisyys, sen ilot ja surut, muistot ja toiveet hän näki hengessään, ja hän katseli ja arvosteli niitä terävällä hairahtumattomalla selvyydellä, joka tulee sielun osaksi silloin, kun sen voimat viimeiseen saakka, vaaditaan kärsimykseen ja taisteluun.
"Niin … niin, aivanhan se on välttämätöntä", kuiskasi hän, "kylvin tuulta — ja niitän myrskysäätä … sen täytyy olla, niin … sen täytyy…"
Vihdoin nousi Gabrielle ja meni Robertin luo.
"Hyvää yötä", sanoi hän ojentaen kätensä, "en jaksa enää ajatella enkä puhua tänä iltana, päätäni jo huimasee väsymyksestä."
Hän näyttikin siltä, kuin olisi tyhjentänyt voimansa kokonaan; huulensa vavahtelivat hermostuneesti, ja vertyneet, turvonneet silmäluomet tuskin pysyivät auki.
Robert tarttui hänen käteensä ja noustessaan seisaalleen, näytti hän aivan kuin olisi tahtonut syleillä häntä ja painaltaa hänet rintaansa vasten.
Vaan hän hillitsi itsensä ja laski sen sijaan kätensä hänen päänsä päälle.
"Jumala auttakoon meitä kumpaakin", sanoi hän hiljaa, "meidän on
vaeltaminen pimeän laakson läpi, mutta tiedän, että jos luotamme
Jumalaan, niin hän auttaa meitä siitä. Jumala siunatkoon sinua,
Gabrielle raukkani."
Gabrielle nyyhkäsi, vaan ei vastannut mitään, painalsi vain nenäliinan vasten vavahtelevia huuliaan ja lähti huoneesta. — — —
Syyskuun alussa matkusti Gabrielle Ryforsista vuodeksi sisartensa, "pikku tyttöjen" luoksi, jotka molemmat olivat naimisissa ja asuivat Tukholmassa. Sen ajan kuluessa eivät puolisot aikoneet vaihtaa yhtään kirjettä, ja vuoden kuluttua olisi Gabriellen päättäminen, tahtoisiko hän Robertin vaimona palata Ryforsiin, vai jäisikö tämä satunnainen ero koko elämän kestäväksi eroksi.