"Tohtori", sanoi Robert sellaisella äänellä, kuin ei olisi kuullut mitä tohtori sanoi, vaan ainoastaan seurannut omaa ajatuksen kulkuaan. "Sanokaas minulle, mitä tuo pakotus päässäni oikeastaan on? Tiedän kyllä, että minulle siitä on paha vastus, mutta mielelläni tahtoisin kerran saada tietää totuuden."
"Sitä en voi sanoa teille noin äkkiä", vastasi tohtori vältellen, "olenhan ollut niin harvoin tilaisuudessa tekemään minkäänlaisia huomioita. Mutta vaikkei olisikaan tarkemmin selvillä sairaudestanne, niin ymmärtää kuitenkin helposti, että leikki on kaukana sellaisesta tilasta, jossa te nyt olette. Järkähtämätöin neuvoni siis on se, että heti paikalla kerrassaan keskeytätte työnne ja lähdette Tukholmaan neuvottelemaan jonkun kokeneen lääkärin kanssa, esimerkiksi…"
"En", keskeytti Robert äkkiä, "Tukholmaan en lähde, enkä myös kysy neuvoa keltään erikoislääkäriltä. Kun kerran olitte niin ystävällinen, että tulitte minua katsomaan, pälkähti päähäni huvikseni kysyä teidän mielipidettänne, vaan jollette tahdo sitä ilmaista, niin olkoon se sillään. Itse kuitenkin tiedän miten laitani on ja tiedän myöskin, ettei maailman taitavin lääkäri kykenisi minun parantamaan. Mutta jos täksi kertaa tahtoisitte ottaa minut huostaanne ja, mikäli mahdollista, hankkia minulle lievennystä tässä tuskassa, joka nyt pariin viikkoon ei ole minua jättänyt rauhaan päivin eikä öin, niin olisin teille sangen kiitollinen."
Tohtori Sandin kynsäsi korvallistaan ja muotonsa ilmaisi kärsimättömyyttä.
"En ole halukas ottamaan teitä huomaani", vastasi hän, "olen lausunut mielipiteeni siitä, että tämä on mutkikas kohtaus, jota en uskalla ottaa hoidettavakseni yksin. Mitä voitte vaatia henkilöltä, joka lähes kymmenen vuotta on ollut tehtaan lääkärinä, luuletteko että seppien ja sahan työmiesten seassa työskennellessä saa mitään erinomaisempaa harjaantumista hermosairauksiin?"
Robert kohautti olkapäitään, vaan ei vastannut. Hän tiesi että hänen sairautensa riippui yhtä paljon henkisistä kuin ruumiillisistakin syistä, ja hänelle oli sen vuoksi mahdotoin ajatella jonkin lääkärin puoleen kääntymistä; mutta hän toivoi, että tohtori Sandin sen paremmin selvää ottamatta, voisi antaa hänelle jotain vahvistavaa tai rauhoittavaa lääkettä.
Tohtori nousi tuoliltaan ja alkoi käydä edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen ja Robertin väli oli luonnollisista syistä aina ollut kireä, eikä hän olisi ollut halukas saamaan Robertia hoidettavakseen, vaikka velvollisuuden tunne olisikin kehoittanut antamaan tilapäisiä neuvoja. Kuinka kummallista — tuossa nyt oli se mies, jota vastaan tohtori, enemmän kuin ketään muuta maailmassa, oli tuntenut mielikarvautta ja kateutta — mies, joka oli omistanut ainoan naisen, joka oli saanut tohtorin sydämmen sykkimään rakkauden ihastuksesta ja tuskasta! Kaikkea sitä, mikä on omiansa valmistamaan onnellista ja menestyksestä rikasta elämää — harvinaista nerokkuutta, kauneutta, miellyttävää esiintymistapaa, naisten rakkautta ja ihailua — kaikkea sitä oli luonto runsaalla mitalla lahjoittanut tuolle nykyään noin pahasti murjotulle, sortuneelle olennolle, jolla nähtävästi ei olisi enää kauvemman taistelun aikaa jälellä. Miksi oli hän sitten murtunut, mikä oli hänet saattanut häviöön? Niin, mikä? Haaveilu, mielikuvitus, järjetöin mietiskeleminen arvoituksia, joita ei kenenkään ihmisen ymmärrys voi selittää, olosuhteita, joita ei mikään ihmisvoima voi ojentaa. Työväenkysymys, sovitus-oppi ja raittiusliike ja kaikenmoiset muut kysymykset taivaassa ja maassa olivat murtaneet hänen avioliittonsa onnettomaksi, karkoittaneet häneltä vaimon ja saattaneet hänet itsensä haudan partaalle. Saattoipa tosiaankin sanoa ihmisiä hulluiksi, vaikkeivät olisikaan syyllisiä mihinkään sellaiseen, josta heidät voitaisiin sulkea hulluinhuoneeseen! Tohtori tunsi vihamielistä harmia astellessaan nopein askelin lattialla ja ajatellessaan, miten paljon viisaammin hän olisi käyttänyt kaiken sen lahjakkuuden, jonka pastori noin kevytmielisesti oli tuhlannut, kuinka paljon onnellisemmaksi hän olisi tehnyt vaimonsa j.n.e. Mutta kun hän vihdoin pysähtyi sohvan ääreen ja katseli kilpailiansa kalpeaa, murtunutta muotoa, heräsi uudelleen säälin tunne, ja hänen hyvä sydämmensä pääsi voitolle.
"No niin", virkahti hän, ja hymyily karkoitti tyytymättömän ilmeen hänen kasvoiltaan, "minä koetan tehdä parastani. Mutta sillä ehdolla, että nyt tottelette määräyksiäni, joista ensimmäinen on se, että lopetatte kaiken mietiskelyn ja kaikki yhteiskunnan parannukset, että työmiehet nyt jonkun aikaa saavat ryypiskellä rauhassa, ja kauppamies Bång saa nylkeä heitä mielensä mukaan j.n.e."
Robert hymyili katkerasti.
"Olkaa huoleti, en enää koskaan ole estävä ihmisiä, kun ne haluavat tehdä itseänsä ja toisia onnettomiksi. Olen parantunut kaikista mielikuvituksistani ihmiskunnan korottamisen ja jalostamisen suhteen."