"Sehän oli oivallista", vastasi tohtori istahtaen tuolille sohvan ääreen, "pelkään että nuo aatteet muutoin olisivat kerrassaan tehneet lopun teistä. Tosin ovat aatteelliset pyrinnöt hyviä olemassa, ja niin aineen orja kuin olenkin, on minullakin ihanteita, mutta vallan varmaa on se, että jos sallin ruumiini menehtyä, niin jään jotenkin avuttomaksi huolimatta aatteellisista harrastuksistani. Enkähän hyödytä itseäni enkä ketään muutakaan sillä."
"Se on totta", sanoi Robert synkeästi, "olen samaa mielipidettä, nyt — kun on liian myöhään, kun olen nähnyt etteivät mitkään pyrintöni ole onnistuneet ja että ainoa tulos koko elämän taukoamattomasta taistelusta on ruumiin ja sielun häviö."
"Aah, kas niin, älkää nyt puhelko tuolla tavoin", vastasi tohtori, puoleksi leikillisesti, puoleksi kärsimättömästä; "miksi puhutte häviöstä, vaikka juuri alamme korjailla asioita?"
Pariksi tunniksi jäi tohtori sairaansa luoksi, ja tarkasti hänen tilaansa niin huolellisesti, kuin sikäläiset olot sallivat.
Tohtorin lähdettyä, oli Robertkin, huolimatta tämän harvapuheisuudesta, saanut vahviketta siihen, mitä jo kauvan oli aavistanut, nimittäin, että hänen sairautensa oli hyvin vaarallista laatua ja että, ellei hän ajoissa hoitaisi itseään huolellisesti ja etupäässä soisi itselleen täydellistä lepoa, tulisi hänen kohtalokseen epäilemättä joko, parhaassa tapauksessa, äkillinen kuolema, taikka myöskin pahimmassa, niin hyvin sielun kuin ruumiinkin voimien vitkallinen riutuminen ja sammuminen.
Hän seurasi tottelevaisena tohtori Sandinin määräyksiä, otti virkavapautta pariksi kuukaudeksi ja valmistelihe lähteäkseen heti kun kevät-ilma hiukan lauhtuisi, Jämtlanniin ja Norjaan, viettääkseen jonkun aikaa tuntureilla. Itse hän ei uskonut parantuvansa, mutta hän tunsi täkäläisissä olosuhteissa täytyvänsä poistua Ryforsista, ja häntä helpoitta se ajatus, että pääsisi uusiin seutuihin ja toisien ihmisten keskuuteen, jotka eivät, kuten kaikki täällä, olisi selvillä hänen asioistaan.
Sittemmin kävi tohtori melkein joka päivä kuulustamassa Robertin terveyden tilaa. Noiden herrain väli oli muutoin aina varovaisen kauhea, eivätkä he keskusteluissaan koskaan menneet Robertin sairautta koskevaa alaa ulomma; mutta tohtori hoiti Robertia sellaisella huolella ja tarkkuudella, että tämä sekä heltyi että hämmästyi. Muutoin hän nykyisessä mielentilassaan tunsi kiitollisuutta jokaista kohtaan, ken vaan hänelle osoitti vähintäkään ystävällisyyttä; epäilyt ja sielun tuskat, joiden alaisena hän oli ollut, olivat tehneet hänet niin sairaloisen epäileväiseksi, niin valmiiksi luulemaan epä-ystävällisyyttä ja säädyttömyyttä, että hän, huomatessaan vastakohdan, tuli siitä ylenmäärin ja kiihkeästi liikutetuksi. Oli kumminkin muitakin kuin tohtori Sandin, jotka ottivat osaa hänen kohtaloonsa ja olivat halukkaat saamaan tietoja hänestä; useat työmiehistä, niiden joukossa Daniel, kävivät häntä sairauden aikana katsomassa, yksin kirjanpitäjä Sidvall'kin kävi kuulustamassa hänen terveyden tilaansa.
Kesäkuun alussa matkusti Robert tuntureille ja jäi sinne olemaan kuudeksi viikoksi. Ilman ja ulkonaisten olosuhteiden vaihetus sekä täydellinen lepo kaikesta työstä vaikutti hyvää hänen mielelleen, vaikka ruumiilliset kärsimykset pikemmin lisääntyivätkin kuin vähenivät.
"Tunnen, että olen tuomittu kuolemaan", kirjoitti hän pastori Strandille, oleskeltuaan jonkun aikaa tuntureilla, "tunnen sen päivä päivältä yhä selvemmin ja varmemmin henkisestä raukeudesta, joka minut valtaa yhä enemmän ja enemmän. Muistini on pettämäisillään minut melkein kokonaan, jok'ainoa rivi jonka luen tai kirjoitan tuottaa päähäni tuskaa, mikä tulee väliin äkisti, repimällä, toisinaan taas tukahuttavana, hellittämätöinnä kuni hampaan pakoitus. Ihmeellisen levollisena kuitenkin käyn kuolemaani kohti. Muinaisen viisaan vanhuksen tavoin ajattelen, että kuoleman joko täytyy olla tyhjäksi tuhoamista — ja mikäpä tuntuisikaan minunlaiselleni, väsyneelle, kidutetulle olennolle ihanammalta, kuin — ikuinen uni — ijäinen lepo — reqviem aeternam? Taikka myös on kuolema muutto ijäiseen elämään — ja jos niin on, jätän hänen laupeutensa huomaan, jonka kädessä on elämä ja kuolema. Sen suurempaa uskon määrää en voi enää saavuttaa. Vaan kuten sanottu, olen tyyneempi ja enemmän rauhallinen; luonto täällä on saanut sairaan mieleni eheämmäksi. Julman kohtalon kamala tunne, luonnon voimien sokea leikitteleminen tuskaimme keralla, joka viime aikoina saattoi minut itsemurhan partaalle on nyt mielestäni haipunut, ja olen taas sielussani tuntenut sopusointuisuutta ja lainsitomaa järjestystä. Toivon, että voisin kuvailla sinulle erään illan, jolloin pitkältä kävelyltä saavuin asuntooni, joka on korkealla pienessä kylässä tunturin rinteellä. Molemmilta puolin kohoavat vuoret, korkeina, ja majesteetillisina. Ei ainoaakaan ihmisolentoa näkynyt yhtämittaa ylös kiemurtavalla polulla, ei ainoaakaan ääntä kuulunut, yö läheni lähenemistään, tuoden tullessaan tuon syvän, suuren rauhan, joka tuntuu niin omituisen valtavalta näissä yksinäisissä vuoriseuduissa, joissa ikäänkuin saa katsoa luonnon salaperäistä olemusta vasten silmiä. Ylläni kaareili taivas jylhänsinisenä, ja edessäni vuorten huippujen välillä leijaili hiljakseen valkeita iltapilviä, joiden alta tuikki iso tähti, kiiluvan silmän lailla kimallellen äärettömässä avaruudessa. Seisoin hiljaa ja tunsin miten luonnon ihanuus vaikutti minuun tavalla, niin valtavalla kuin ei enää toistamiseen tule vaikuttamaan. Tiesin etten koskaan enää, vaikka kulkisinkin vuosikaudet tätä polkua, tulisi näkemään ja tuntemaan sellaista kuin nyt, kun tunturien raosta tähti tuikki minulle ja kaikki oli niin hiljaa, että kuulin oman sydämmeni sykkivän. Kyyneleet herahtivat silmiini; suuremmoisen valtava, samalla vapauttava ja musertava vaikutus, jonka tunturiluonto saa meihin, valtasi minut koko voimallaan, vaivuin siihen, unohdin taisteluni, rauhattomuuteni, ruumiilliset kipuni ja tunsin hetkisen aikaa täydellistä lepoa. Tuollaisissa tunteissa on tosiaankin koko joukko kaikkijumalaisuutta. Vaan sille, joka on sellaisessa sieluntilassa kuin minä, ja jonka minun laillani ainoastaan tunnottoman epätoivon puuskat saavat lähenemään korkeampaa aineellisuutta, sille on kaikkijumalaisuudessa kieltämättä jotain houkuttelevaa. Tuollainen sulautuminen maailman sieluun, tuollainen henkilöllisyyden häviäminen tuottaa lepoa sille, joka on kärsinyt haaksirikon uskonsa suhteen. Meiltä katoaa helposti rakkaus itse henkilöön ja sen yhteydessä oleva ijäisen, henkilöllisen elämän halu, kun luovumme Kristuksesta ja jälelle jää vain kärsivä ruumis."
Tuntureilla oleksimisensa lopulla hänet valtasi niin kova koti-ikävä, että hänen oli vaikea tulla toimeen loppupäivinä. Koetusvuosi, jonka hän oli määrännyt Gabriellelle, alkoi lähetä loppuaan, mutta kuta enemmän yhtymisen aika likeni, sitä enemmän häntä alkoi vaivata se ajatus, jonka oli saanut päähänsä; että hän kuolisi ennenkuin he olisivat kohdanneet toisiaan ja kiihtynyt mielikuvituksensa kidutti häntä herkeämättömällä koti-ikävällä, päästäkseen edes hiukan lähemmäksi Gabriellea, kuin täällä oli.