Täydellinen ruumiin ja sielun lepo, jota hän nautti, omituinen tyyneys, joka vallitsi hänen henkistä elämäänsä, edisti myös hänen tervehtymistään, vaikkakin vaan siksi kerraksi. Kaiken talvea kestäneen kärsimyksen ja työn perästä tuntui ihmeelliseltä unelmalta saada nauttia lepoa ja rauhaa, istua nojatuolissa verannalla lauhkean syys-ilman hyväilemänä ja Gabriellen hienotunteisen, suojelevan rakkauden ympäröimänä.
Nyt hän sai ensikertaa avioliittonsa aikana oppia tuntemaan, mitä Gabriellen ylvästelevän pinnan alla piili, miten paljon hän kykeni antamaan, kun hän kokonaan antautui jollekin. Hän ei ollut koskaan, ei edes heidän lempensä ensi päivinä tuntenut niinkuin nyt, että hänen luonnossaan oli lämpöä. Hänen kiihkeät lemmen purkauksensa olivat samalla ihastuttaneet ja pelästyttäneet häntä, hän oli milloin kuumentunut, milloin taas jäähdyttänyt häntä; mutta lämpimyyden suloa, rauhaisaa tyyneyttä, joka on naisellisen myötätuntoisuuden kukkanen, sitä hän ei ollut huomannut hänessä tätä ennen.
Itse hänen olemuksensa, hänen katseensa ja ilmeensä oli muuttunut; sen lisäksi hän lakkaamatta oli hänen luonaan hoitamassa, lukemassa ääneen, poistamassa kaiken mikä saattoi häntä häiritä.
"Tämä siis on hän itse", ajatteli hän istuessaan nojatuolissaan silmät puoleksi ummessa seuraten Gabriellen liikkeitä viereisessä huoneessa, "nyt vasta opin tuntemaan omaa vaimoani. Oi, Jumalani, miksi täytyy olla niin vaikeaa saada selkoa ihmisen omasta itsestä … sisimmästä, todellisesta Jumalan ajatuksesta hänessä? Mikä siinä on esteenä? Intohimot, eikä mikään muu. Sama Gabrielle, jonka nyt näen, on todellakin ollut olemassa koko sen ajan, hän on minun ja itsensä tietämättä käynyt rinnallani kahdeksan vuotta … mutta nyt vasta hän on tullut esiin … nyt vasta olen oppinut häntä tuntemaan, sittenkun itsekkäisyys ja nautinnon himo on poistunut. Ihmeellinen, harvinainen elämä, itse sen käyttövoima, intohimot, turmelee, polttaa poroksi Jumalan meihin painaman kuvan … se on kahden elämän, kahden voiman välistä taistelua…"
Robertin paraneminen edistyi edistymistään ja kun hän kylmää ja pitkällistä sadeaikaa seuranneiden kaunisten päivien vallitessa sai istua verannalla tai kävellä ympäri puutarhassa, sai hän vihdoin terveyttä ilmaisevan muodon, jota hänellä ei ollut kauvaan aikaan ollut. Tosin tekivät hänen kuihtuneet kasvonsa tuskallisen vaikutuksen niihin, jotka eivät olleet häntä nähneet viime aikoina. Mutta hänen silmistään ei enää kuvastunut itseensä sulkeutuva väsähtänyt ilme, joka oli painanut hänen muotoonsa sairauden ja kuoleman leiman.
Noin kolme viikkoa Gabriellen kotia tulosta, kun he istuivat kahden kesken verannalla, tuli eräs työmies vastakkaiselta rannalta kysymään, tokko pastori tuli katsomaan hänen vaimoansa ja hiukan puhumaan hänen kerallaan; hän oli ottanut mukaansa hyvän venheen, siltä varalta, että pastori voisi tulla nyt heti.
Gabrielle teki kärsimättömän liikkeen ja avasi suunsa antaakseen kieltävän vastauksen, mutta Robert esti hänet siitä.
"Mielelläni", vastasi Robert ystävällisesti, "jos vaan suinkin kykenen.
Mutta mikäs vaimoanne oikeastaan vaivaa?"
"Nooh, se nyt on aivan hullusti", vastasi mies hypistellen lakkiansa, "hän on synnyttänyt lapsen pari tuntia sitten, vaan on nyt niin raivostunut, etten minä eikä rouva Jonssonkaan kykene häntä hillitsemään. Seikka on semmoinen, ettei lapsen laita ole oikein niin, kuin olla pitäisi, sen toinen käsivarsi ei näet ole oikein valmistunut, ja nyt tuo pökkelö on aivan ihmeissään omantunnon vaivoista siitä syystä, että se muka on hänen syynsä. Tiedän kyllä, että on suuri häpeä pyytää pastoria tulemaan, joka itse on ollut niin kovasti sairaana, vaan jos kerran kukaan voi häntä hillitä, niin tottahan nyt pastori. Minua hän ei usko hituistakaan, kun sanon ettei hän ole luonut lapsiparkaa, vaan että sen on tehnyt meidän Herramme."
"Minä koetan tulla", vastasi Robert ja nousi tuoliltaan, "mitenkäs onkaan, tehän olette Larsson Själasta."