"Kuinka olenkaan ikävöinyt sinua Gabrielle", sanoi hän matalalla äänellä, "enkä huoli koettaa kuvata, miltä minusta tuntuu saadessani taasen nähdä sinut, mutta mieltäni pahoittaa suuresti se, että sinun täytyy tavata minut tässä tilassa, … näin toivottomasti sairaana. Vielä on jälellä kaksi kuukautta … ymmärräthän … en tahtonut häiritä sinua, en rikkoa lupaustani, minä en ole lähettänyt noutamaan sinua… Jos tulenkin terveeksi, ei tämä menettely kumminkaan ole rehellistä … sairauden synnyttämän säälin tunteen kiihdyttämänä voi tehdä paljon sellaista … josta sitten ei kykene vastaamaan … nyt tilani herättää sinussa osanottoa … sinä unohdat kaiken muun … mutta muistaos … sinulla on vielä vapautesi, sairauteni ei saa aikaan muutosta…"
Gabrielle ei vastannut, hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä kiihkeästi.
Robert ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään, silloin tällöin hän vaan hyväillen silitteli kädellään hänen päätään. Vihdoin taukosi itkun puuska, ja Gabrielle katsahti ylöspäin.
"Vaikk'et olisikaan pyytänyt minua tulemaan", nyyhki hän tuskin kuuluvasti, "tarkoitan, että … vaikka … vaikka en olisi saanutkaan sähkösanomaa … olisin rikkonut lupaukseni ja itse pyytänyt lupaa saadakseni tulla. Voi, Robert, Robert, olen kärsinyt liian paljon tämän vuoden kuluessa … en voi sitä nyt kuvailla … sinä olet liian heikko … minä olen liiaksi liikutettu, voin ainoastaan sanoa sinulle yhden ainoan asian: en ole enää sama kuin ennen … oi, ystäväni, kaikki tuo entinen, jota pidin oikein elämän ytimenä … kaikki se on palanut poroksi … minä ikävöin vaan jotain muuta, täytyy olla jotain muuta … jotain, minkä eteen kannattaa elää … jotain, jonka sinä olet opettava minulle … johon olet johtava minua… Saanhan pysyä luonasi … tahdothan unhoittaa … tarkoitan antaa anteeksi … minä…"
Hän ei saanut puhuneeksi loppuun saakka, vaan keskeytti yht'äkkiä ja peitti uudelleen käsillään kasvonsa.
Robert kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luokseen, niin kiihkeästi kuin voimansa myönsivät.
"Rakastettu vaimoni", sanoi hän lempeästi, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa — minähän olin viallinen, ymmärtämätöin, tunsin elämää enemmän kuin sinä, ja minun olisi tullut ymmärtää, että pyysin sinulta mahdottomuuksia — minäkin lankesin siihen mahdottomuuteen. Mutta Gabrielle, oletko tarkoin punninnut asiaa, oletko varma siitä, ettet vaan tunne osanottoa, kun näet kärsimyksiäni, oletko varma, että, joskin tapahtuisi se uskomatoin asia, että paranisin ja voisin alkaa työskennellä kuten ennen — oletko varma siitä, ettet sitten enää ikävöisi…"
"Vait, vait", keskeytti hän ja pani kätensä hänen suulleen, "sinä aivan revit sydämmeni kappaleiksi … älä enää kysy noin … en voi kestää kauvemman… Tällä hetkellä kaikki on niin epäselvää, niin sekaisin mielessäni, tiedän vaan yhden asian, sen ettei minua enää koskaan, ei milloinkaan haluta takaisin siihen maailman elämään, josta nyt luovun. Robert, mitä olikaan siinä sellaista, joka saattoi houkutella minua niin … niin suuresti … että uhrasin kaikki … nyt en sitä ymmärrä. Ehkäpä siinä tosiaankin on iloa, ehkä minusta on kerran tuntunut siltä, vaan nyt on se kaikki minulle kuollutta. Koetin olla kuten ennen … koetin tuntea itseni nuoreksi ja iloiseksi … oi, kuinka turhamainen olin … yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada takaisin kulunutta päivää! Oli kuin olisi koskettanut kuollutta… Tanssiskelin … ja minusta tuntui kuin olisin harhailija, elotoin ja väritöin aave … kävin teattereissa ja laulajaisissa … ja mielestäni kaikki oli tuhmaa ja naurettavaa… Koetin ilkamoida ja naureskella kuten ennen, vaan siitä ei tullut mitään, olin kuin noiduttu … niin, minä olinkin noiduttu … elämän totisuus, johon olit minun vienyt, se oli noitunut minun … en voinut siitä irtaantua … ja niin olin molemmilta puolin syrjään sysätty … pysyttelin kiinni tyhjässä, ilman minkäänlaista jalan sijaa. Ei, ystäväni, voinetko käsittää, miten onnetoin olin! Olin pakoitettu polvillani rukoilemaan, mutta en löytänyt suojaa siitäkään… Aah, Robert … Robert … sinun täytyy auttaa minua … jotain tarkoitusta täytyy elämällä olla … sinun täytyy antaa minulle anteeksi … olla minulle armollinen … ohjata minua…"
"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän levollisesti, vastakohtana Gabriellen kiihkeään esiintymiseen, "luulen, tiedän Jumalan vihdoin johtavan kaikki hyvään päätökseen. Minulle tuotti suurta tuskaa se, että sinä jätit minut, tämä talvi on ollut vaikea, sitä en kiellä, mutta kumminkin kiitän Jumalaa, että lähdit pois; jos olisit pysynyt täällä, niin mahdollisesti et koskaan olisi tullut huomaamaan että nuo houkuttelevat kuvittelut, joilla menneisyys kiusasi mielikuvitustasi ovatkin vaan paljasta valhetta, — ettei mielen sammuttamatointa ikävöimistä koskaan voida tyydyttää peräytymällä takaisin päin — nyt on tuo petollinen kangastus poistunut, ja sinä olet vapaa … vapaa etsimään uutta ja — korkeampaa… Jumala siunatkoon sinua, rakastettuni, johtakoon hän sinua, johtakoon meitä molempia vastaisuudessa." — — —
Näytti siltä, kuin Gabriellen läsnäolo olisi vaikuttanut Robertiin enemmän hyvää kuin kaikki lääkkeet, sillä siitä lähtien alkoi hänen terveytensä huomattavassa määrin parantua. Päänkipu, joka siitä yöstä saakka, jolloin hän pyörtyi ulkona, ei ollut hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, alkoi nyt helpoittua ja hän pääsi vähitellen sen verran voimiinsa, että päivittäin saattoi pariksi tunniksi jättää vuoteensa.