Tieto hänen ankarasta sairaudestaan herätti suurta huomiota Ryforsissa ja sen lähiseudussa, ja osanotto, jota sekä ylhäiset että alhaiset hänelle osoittivat, todisti sitä, että hänestä yleiseen sangen paljon pidettiin, huolimatta rikkoutuneesta välistä ja mielipiteiden erilaisuudesta hänen ja seurakuntalaisten välillä. Joka päivä kuulusteltiin lukemattomat kerrat hänen vointiaan, etenkin työmiehet kävivät lomahetkinään kuulemassa, miten pastorin laita oli. Robert hymyili kiitollisena, kun hänelle kerrottiin näistä työväen rakkauden ja kunnioituksen osoituksista, mutta syvään rauhaan, jota hän nykyään nautti, vaikutti ilonkin tunne vaan hämäränä ja virmana.

Tohtori Sandin hoiteli häntä, ja pastori Strand valvoi huolellisesti hänen vuoteensa ääressä. Mutta valvoipa eräs toinenkin, vaikkei Robert sitä tiennyt, eräs toinen henkilö, joka hetken toisensa perästä istui viereisessä huoneessa, tahi seisoi ovella kuuntelemassa tuskallisena pienintäkin sairashuoneesta kuuluvaa ääntä.

Kun pastori Strand oli saanut tiedon Robertin sairastumisesta, sähköitti hän, kysymättä keltään neuvoa, Gabriellelle, joka tulikin heti, niin pian kuin vaan aika ja laivakulut myönsivät.

Mutta Robert ja Gabrielle eivät vielä olleet tavanneet toisiaan. Gabrielle tuntui arastelevan ensi kohtausta. Usein hän asettui Robertin vuoteen taakse katselemaan kun hän uinaili; useasti pastori huomasi hänen seisovan ovella väännellen käsiään ja koetellen pidättää nyyhkytystä, vaan hän vetäytyi takaisin, pelokkaan näköisenä ja sanoi: "en … en … ei vielä … en tiedä … en voi", heti kuin pastori totisena ja melkein ankaralla äänellä kysyi häneltä: "miksi ette mene hänen luokseen?"

Täyteen tajuntaan tultuaan olikin Robert useamman kerran sanonut: "älkää sähköittäkö, älkää lähettäkö noutamaan häntä … hän tulisi kiusaantumaan kauheasti, jos näkisi miten avuttomassa tilassa nykyään olen … jos paranen, niin kirjoitan itse ja pyydän hänen tulemaan … jos taas kuolen, niin on parempi, että hän muistaa minua sellaisena kuin olin … hänelle oli aina kiusaksi nähdä sairautta ja kaikkea kurjuutta, jota se tuo mukanaan, antakaa hänen olla rauhassa siihen saakka…"

Mutta kerran iltapäivällä, kun Robert hetkisen uinuttuaan avasi silmänsä, seisoi Gabrielle hänen vuoteensa vieressä. Ensin hän luuli sitä näköhäiriöksi; sielun ja ruumiin heikkous oli totuttanut hänet epäilemään aistiensa pätevyyttä, ja hän laski kätensä silmilleen, saadakseen poistumaan tuon kuvan, jonka todellisuutta ei voinut uskoa. Vaan kun hän uudelleen avasi silmänsä, seisoi Gabrielle yhä paikallaan ja katseli häntä aralla rukoilevalla katseella.

"Sinäkö se todellakin olet?" kysäsi hän hiljakseen ja ojensi hänelle kätensä.

"Niin", vastasi hän yhtä hiljaa, mutta koko hänen ruumiinsa tärisi ja kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin Robertin.

Seurasi muutaman hetken kiusallinen vaitiolo. Menneisyyden katkerat muistot kohosivat muurina heidän välilleen, ja kun he kumpikin olivat luonnoltaan hellätunteiset, epäluuloiset, eivät he uskaltaneet ruveta repimään tuota muuria, jonka sortuminen olisi saanut heidät näkemään toisensa kohti silmiä ja kysymään: "mitä hyvää on tästä erosta ollut? Olemmeko kohdanneet toisemme vapaaehtoisesti, vai saattoiko meidät yhteen vaan pakolliset asianhaarat, sairaus ja suru?"

Robert huokasi raskaasti, käänsi päätään puoleksi poispäin ja ummisti väsyneenä silmänsä.