Robert päästi irti Danielin käsivarren, lankesi polvilleen vuoteen viereen ja painoi kasvot käsiinsä. Siinä asennossa hän oli hyvän aikaa liikkumatonna. Tuli liedessä oli palanut hiilokselle, joka himmeällä loisteellaan valaisi pienen hämärän huoneen ja epäselvinä esiytyvän sairasvuoteen sekä sen edessä polvistuneen haamun. Vihdoin Robert nousi, sytytti kynttilään tulen ja katseli sen valossa vainajan muotoa. Ja seisoessaan siinä miettiväisenä tuijottaen noita vanhettuneita ryppyisiä kasvoja ja ruskeata tukkaa, joka oli tullut tavallista enemmän epäjärjestykseen, sekä onnellista ilmettä kuopalle painuneessa suussa, kuvastui hänen omiin kasvojen piirteisiinsäkin kuolon unta uinuvan rauha. Vaikk'ei hän saanutkaan sitä sanaa, sitä merkkiä, jota oli pyytänyt, tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi Daniel siinä hetkessä henkisesti ilmaissut hänelle jotain siitä, mitä tunsi peitteen toisella puolen…
Epäilyksen yöhön, joka niin kauvan oli vallinnut hänen sielussaan, tuikahti valon säde. Kyyneleet virtasivat silmistä, ja hän tunsi mielessään helpoitusta, tyyneyttä, tuntui siltä kuin olisi kauvaksi aikaa luopunut isän käsi jälleen tarttunut häneen…
Hän järjesteli Danielin huonetta, kosketteli lieden hillosta, pani vanhan kuluneen raamatun päänalaiselle, asetti ristiin vainajan kädet ja luki lyhyen rukouksen hänen puolestaan.
Sitten hän sammutti tulen ja lähti huoneesta.
Vasta tullessaan alas rappusista hän huomasi, miten voimansa olivat lopussa. Hänen täytyi pysähtyä hetkiseksi ja nojautua seinää vasten, mutta koettaessaan jatkaa matkaa, hän tunsi, etteivät jalat tahtoneet totella, hän horjui, eikä kyennyt mielensä mukaan ohjaamaan jalkojansa. Selittämätöin tuskan tunne valtasi hänet, hän katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa toisia avuksi, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt, kello kävi kahta, ja pilvinen, tähdetöin taivas teki yön melkein sysimustaksi…
Kootessaan kaikki voimansa hän pääsi horjumalla muutaman askeleen eteenpäin. Mutta samassa kävi pään kipu niin ankaraksi, että hänen uudelleen täytyi seisahtua. Korvat suhisivat ja kumisivat, ja silmissä kuvastui yön pimeä suurina lainehtivina aaltoina … "kunhan vaan ehtisin kotia", ajatteli hän ja se aatos alkoi koneen rattaan tavoin herkeämättä kiitää ympäri hänen aivoissaan, samalla kertaa kuin koko joukko muita, toisistaan riippumattomia kuvia leijaili hänen ohitsensa, "kotiin … kunhan vaan ehdin kotia… Gabrielle … missä hän onkaan … tulen liian myöhään… Daniel … ei, sehän on mahdotointa … en ehdi kotiin…"
Vielä kerran koetti hän lähteä astumaan, vaan tuntui siltä, kuin olisi jalka tapaillut ilmaa ja jalansija häneltä kadonnut sekä hän itse vajonnut. Ihmeelliset aaltoilut hänen silmissään yhä suurenivat, laajenivat ja pääsivät valloilleen, sekä hänen mielensä että ympäristö vaipui hiljaiseen pimeyteen, hän teki äkillisen, hötkähtävän liikkeen, aivan kuin olisi häneen osunut pyssyn luoti, ja vaipui tainnotoinna maahan.
Tuntikausia hän virui siellä pyörryksissä, saamatta minkäänlaista apua. Vasta aamun koitteessa, kun väki alkoi lähteä liikkeelle, huomasi pari miestä hänen tiedottoman tilansa. Hän kannettiin kotia, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Sandinia.
XVII.
Pastorin huoneessa vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Muun maailman melske ja levottomuus ei enää päässyt tunkemaan sinne; erilaiset arvostelut, joita sairaasta oli annettu, katkerat syytökset, jotka häntä olivat kohdanneet, taistelut ja riitelyt, joihin hän oli antanut aihetta, eivät enää päässeet hänen saapuvilleen, ja joskin olisivat päässeet, niin hän olisi ollut kokonaan välinpitämätöin niiden suhteen. Tuntui siltä, kuin olisi hän jo nauttinut esimakua suuresta levosta; harras halunsa saada nähdä Gabrielleakin oli haihtunut, joskus vaan se hiljaisena ja surumielisenä, kuni kellastunut lehti syys-illan hämärässä, lehahti hänen mieleensä. Kovin taistelu oli tauvonnut; epäilyksen pimeimmät varjot olivat väistyneet. Tuskan hetkinä, jolloin ruumis ja sielu oli sulamaisillaan kärsimisen poltteesta, oli hän salaperäisellä tavalla saanut kokea Jumalan läsnäoloa, hän oli ollut näkevinään Kristuksen Getsemanessa ja kuulevinaan kärsivän Vapahtajan kutsuvan häntä veljekseen — ja silloin hän oli tuntenut poistuvan tuon kamalan kummituksen, johon viime aikoina oli ollut kiedottu, ja oli uudelleen voinut alkaa rukoilla.