Hän vaikeni, mutta liikutteli kumminkin ehtimiseen huuliaan, ja hänen silmissään pysyi vielä sama selvä tajuava katse.
Robert seisoi vuoteen vieressä ja kuunteli, syvästi liikutettuna, vanhuksen sanoja. Olihan tuo kuolinvuode niin erilainen, verrattuna niihin, mitä hän ennen oli nähnyt, jolloin hän enimmäkseen oli puhunut ja kokenut Jumalan sanalla lohduttaa. Täällä sitävastoin hän oli vaiti, hän haki lohdutusta, hän, murtunut epäilijä, tuskallisella uteliaisuudella tarkasti ohi kiitävää salaisuutta…
"Tahtoisittekohan lukea minulle pari värssyä kirjasta?" kysyi Daniel äkkiä ja kääntyi Robertia kohti. Silmien ilme oli nyt muuttunut, katse oli kalsea, ja koskettaessaan hänen kättään Robert tunsi, että sormien päät olivat kylmenneet.
Robert otti päänalaisen luota raamatun, avasi sen sivun mikä eteen sattui ja kumartui, nähdäkseen takkavalkean loisteessa lukea. Vaan samassa Daniel äkkiä kavahti pystyyn.
"Vait … hiljaa", kuiskasi hän, ja istui hetkisen hievahtamatta, aivankuin olisi kuunnellut jotain. Sitten hän taas vajosi pitkälleen ja tyytyväinen hymyily laskihe hänen huulilleen.
"Kiitoksia, pastori, kiitoksia, nyt ei teidän huoli lukea minulle", kuiskasi hän hiljaa ja ummisti silmänsä.
Robert pani kirjan kädestään ja kumartui Danielin puoleen. Hän huomasi, että kuolema läheni, hän tunsi, että se hetki, jona ruumis ja sielu eriävät toisistaan oli tulossa, ja hänet valtasi tuskallinen halu pakoittaa kuoleman ilmaisemaan salaisuutensa, saada käsiinsä tuo pakeneva silmänräpäys ja nyhtäistä siitä hiven totuutta…
"Virka minulle, Daniel", kuiskasi hän, kumartuen aivan liki kuolevan kasvoja ja tarttuen hänen toiseen ranteeseensa, jota hän kovasti puristi, ikäänkuin tietämättään olisi halunnut tahdollaan hänet vallita, "virka minulle, mitä tällä hetkellä tunnet … seisothan kynnyksellä … sinunhan täytyy tuntea jotain molemmista maailmoista … täytyy nähdä jotain tulevaisesta ja kumminkin viimeisenä kaikuna kuulla minun ääneni … sano minulle Jesuksen Kristuksen nimessä mitä nyt näet … virka sanakaan, vaan ainoa sana epäilyksessä ja yössä taistelevalle … anna minulle merkki … pieninkään … jos se oli totta, mitä uskoit … vaan yksi sana … kuule minua … jos voit…"
Hän puristi vielä kovemmin Danielin ranteesta ja kumartui vieläkin enemmän hänen ylitsensä.
Vaan vastausta ei kuulunut. Daniel virui hiljaa, silmät ummessa ja rauhallinen hymyily huulilla. Salaperäinen peite, joka eroitti elämän ja kuoleman valtakunnat, oli jo laskeunut, eikä sen läpi päässeet sanat eikä merkit vapautetulta hengeltä toisella puolen taistelevalle.