"Tahdotteko Daniel että teen hiukan tulta lieteen?" kysyi Robert ja nousi seisaalleen.
"Niin, mutta älkää nyt pastori kulta vaivatko itseänne, minua oikein hävettää, olisihan tyttärenikin mielestäni voinut käväistä isäänsä katsomassa, mutta nähkääs. kun kerran on tullut vanhaksi ja sairaaksi ja köyhäksi, niin silloin ei juuri kukaan ole halukas tulemaan", lisäsi hän enemmän itsekseen, ja tylsä, tyytymätöin ilme kuvastui maallisten kipujen ja onnettomuuksien viimeisenä jäännöksenä hänen kasvoillaan. "Vaan se nyt on yhdentekevää", jatkoi hän, ja silmiinsä tuli jälleen täyttä tuntoa osoittava ilme, "minä unohdan sen, mikä takanani on, ja koetan saavuttaa sitä, joka edessäpäin on, kilvoitellen päämäärääni kohden, kuten Filippiläis-epistolan 3 luvun 14 värssyssä sanotaan, päämäärää kohden, kohden … ja kohta pääsen sinne, jossa unohtuu mielestä, että on ollut vanha ja sairas ja köyhä…"
Danielin puhuessa oli Robert pannut tulta lieteen, ja kun se oli syttynyt palamaan, tuli hän istumaan Danielin vuoteen reunalle.
"Niin … niin…" jatkoi Daniel, jolla näkyi olevan tallella puheenlahjansa, "minun lähtöni aika on tullut … olen kilvoitellut hyvän kilvoituksen … tämän perästä minulle on tallelle pantu vanhurskauden kruunu, joka…"
Hänen puheensa keskeytyi ankarasta tukehtumiskohtauksesta. Robert auttoi hänet istumaan ja tuki häntä, kun hän kuristen koetti päästä hengittämään.
Vihdoin Daniel tyyntyi ja saattoi taas laskeutua pitkälleen. Vaan hän ei puhunut enää, oli vaan hievahtamatta selällään, silmät tiukasti ummessa.
Robert sammutti kynttilän, otti tuolin ja istuutui sille, nojaten käsivarrellaan lavitsan laitaan. Oli kummallisen hiljaista ja juhlallista pienessä yliskammarissa, jonka ovella kuolema seisoi odottamassa päästäkseen kynnyksen yli. Ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta, oli kuolevan raskas hengitys ja takkavalkean räiske, josta liekit vähä väliä punersivat lattiaa ja Danielin makuusiaa taikka sen yläpuolella seinällä olevaa kuvaa, jossa valaisivat loisteellaan kullatun kehän vapahtajan pään päältä.
Kerran kävi Johanssonkin katsomassa ja Erikssonin leskikin kömpi kainalosauvojensa varassa ylisen halki, kuullakseen jotain Danielista, vaan molemmat menivät tiehensä, kun saivat kuulla hänen nukkuvan, joten Robert jäi yksin odottamaan kuoleman tuloa…
Vihdoin Daniel avasi silmänsä ja kiinnitti katseensa Robertiin. Hänen muotonsa ilmaisi nyt selvää tajuntaa; näytti siltä kuin hänen sielunvoimansa vielä kerran olisivat leimahtaneet eloon ja tulvineet hänen katseestaan viimeisellä kootulla voimalla.
"Puutteellista ja kurjaa on ollut kaikki tyyni", alkoi hän selvällä äänellä, ja käänsi puhuessaan katseensa yhä enemmän Robertista poispäin ja tuijotti eteensä kaukaisuuteen näkevällä juhlallisella katseella, "silloinkin kun olin koettavinani parastani, kun koetin vetää sieluja Herran luoksi, työskentelin synnissä ja tietämättömyydessä. Nähkääs, nyt sen tunnustan, minulla ei ole ainoaakaan hyvää työtä, josta voisin itseäni kehua. Mutta nähkääs, sitä minä en surekkaan, sillä Jumalan armo ja Kristuksen rakkaus ovat niin suuret, etten minä näe mitään muuta … vain armoa ja rakkautta … kaikkialla. Juuri samaten, kuin eräänä syys-iltana seisoin satamassa ja katselin pimeän tuloa, ja näytti aivan kuin lautaläjät ja rannat matelisivat siihen pimeyteen ja koht'sillään pimeni kaikki, ja majakka vaan pilkoitti niin koreana ja kirkkaana siellä ulapalla. Aivan samaten on nyt minunkin laitani … ympärilläni pimenee … ja teot ja harrastukset ne häviävät pimeyteen, ja minä näen vaan Herran Jesuksen Kristuksen armon, joka suuren kirkkaan majakan tavoin ohjaa minua … ohjaa minua…"