"Hyvää iltaa, Daniel", kuiskasi hän hiljaa.
Daniel avasi verkalleen silmänsä.
"Hyvää iltaa", vastasi hän tuijottaen Robertiin tylsällä, ilmeettömällä katseella. Mutta sitten hän tuli tietoonsa, silmästä loisti hymyily, koko ruumis alkoi vilutautisen tavoin täristä ja hän virkkoi:
"Olittepa oikein hyväluontoinen, kuin tulitte?"
Robert otti taskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi tulta.
Huone, jossa Daniel asui, oli matala yliskamari; ovesta vasemmalla oli liesi, jossa tuhkan seasta hehkui joku hiili, ja jonka hellalla oli kupillinen kylmiä perunoita; toisia seiniä vasten oli kaappi ja piironki, ja sairaan makuusijan yläpuolella riippui väripaino-taulu, joka kuvasi Kristusta orjantappurakruunu päässä.
Robert asetti tulen tuolille, istuutui lavitsanreunalle ja tarttui
Danielin käsiin. Ne olivat jääkylmät ja tärisivät kovasti.
"Teillä on vilu", sanoi hän ja koetteli käsiensä välissä saada hänen käsiään lämpenemään.
"On", vastasi vanhus vavisten niin että lavitsa tärisi, "täällä on hävittömän kylmä, eikä täällä ole ollut tulta moneen monituiseen päivään."
Robert katsahti liedelle, jossa vielä hehkuvat hiilet olivat todisteena siitä, että vanhuksen muisti jo alkoi hämmetä.