"Malttakaas, niin mietin", vastasi Johansson yhtä tyynesti, "niin ehkä korkeintaan kahdeksan vuorokautta. Jo toissa sunnuntaina hän voi pahoin, pyörtyi ja muuta, — toinnuttuaan siitä hän loisti ilosta, niin että toisille raukoille oikein kävi kateeksi ja sanoi: 'katsokaas vain, nyt tullaan kutsumaan Daniel-vanhusta, ja siunattu olkoon se hetki!' Sen koommin hän ei enää tullut työhön, ja hänen tilansa on ollut miten milloinkin, vuoroon parempi, vuoroon huonompi, mutta tänä iltana tuntui minusta menevän aika vauhtia alaspäin, ja minä luulen että hän olisi kovasti mielissään, jos saisi tavata pastoria ennen kuolemaansa… Sen vuoksi rohkenin tulla hakemaan pastoria näin myöhään."
"Niin, kiitoksia ystäväiseni", vastasi Robert ojentaen Johanssonille kätensä, "kiitän teitä erittäin tästä, minulla olisi ollut sanomattoman paha mieli, jollen olisi saanut nähdä Danielia ennen kuin hän kuolee. Hän kyllä tarvitsee vähemmän minua, kuin minä häntä. Lähden heti hänen luokseen."
"Kiitos, kiitos", toisti Johansson, "kyllä todellakin olette ystävällinen, ja kyllä ukkoparkakin tulee iloiseksi. Vaan mitenkäs te itse jaksatte, pastori, näytätte niin huonolta tekin?" jatkoi työmies pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä.
"Siinä tapauksessa ulkomuotoni puhuu totta", vastasi Robert hymyillen, "eipä minustakaan ole paljon kehumista. Mutta nyt meidän on ajatteleminen Danielia, eikä minua. Siis, muutaman minuutin päästä tulen. Hyvästi siksi!"
Hän puristi Johanssonin kättä ja nyökkäsi vakuuttavasti; sitten työmies lähti kumartaen pariin kertaan ja toistaen "kiitos, kiitos."
Yksin jäätyään laittoi Robert kiireesti pukunsa reilaan ja valmistelihe valvomaan yötä Danielin luona. Sitten hän kiiruhti, huolimatta siitä, että päätä poltti ja pakotti, katua pitkin Danielin asunnolle, ja sinne saavuttuaan, portaita ylös.
Silmänräpäyksen hän seisoi hievahtamatta käsi lukossa kiinni. Kipu päässä oli äkkiä käynyt niin ankaraksi, että hänen täytyi purra hampaansa yhteen voidakseen olla ääneen vaikeroimatta.
Kun kivut olivat hiukan asettuneet, koputti hän ovelle. Vaan vastausta ei kuulunut, ei sittenkään, vaikka hän koputti uudelleen. Hän avasi oven ja astui sisään.
Huoneessa oli niin hämärää, että hän tuskin voi eroittaa mitään esineitä, vaan kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeään, huomasi hän oven oikealla puolella olevalla lavitsalla Daniel-vanhuksen pitkällään kädet ristissä ja silmät ummessa.
Robert läheni vuodetta ja kumartui sairaan puoleen.